Heräsin klo 5:00, kun vilutti. Kokeilin tällä kertaa nukkua ilman kerrastoa ja muita lämmikkeitä makuupussissa, mutta näin oli liian kylmä. Join hiukan teetä ja söin pari näkkileipää, katsoin ulos, oli synkän pilvistä mutta jo valoisaa. Jatkoin unia, ja heräsin seuraavan kerran klo 10, jolloin aurinko paistoi taivaan täydeltä.

Lähdimme jälleen liikkeelle puolilta päivin. Tunturin laakeuksilla vastaan tuli pian 6 kpl juoksulenkkeilijöitä, joilla oli pelkät pienet juomareput mukana. Tervehdyksiä vaihdettiin mutta muuten ei jääty juttusille. Maisemat olivat jälleen hienot (Gahperusvarrin alue). Tunturilta laskeuduttiin alas kurun laitaa, ja edessä pohjoisessa välkehtivät Meekonjärvi ja Skadjajärvi. Idässä kohosi pylväsmäinen Saivaara. Alhaalla järven rannassa näkyivät myös Meekonjärven autiotuvan rakennukset ja edessä kuohui Bierfejoki, joka  ylitettiin siltaa pitkin. Reitin tässä kohdassa seurasi järven rannoilla vaikeakulkuista kivikkoa, ja etenimme hitaasti. Pitkästä aikaa tänään näkyi maisemassa myös tunturikoivuja, kun puita ei ollut näkynyt tähän saakka muualla kuin aivan reitin alussa Kilpisjärvellä. Levähdimme Meekonjärven pohjoisrannalla puoli tuntia, join kahvit, ja katselimme haukkapesueen lentoharjoituksia järven länsirannan jyrkänteillä. Kiikareita ei ollut tarkempaa lajinmääritystä varten, mutta voimakkaan ääntelyn perusteella jälkikäteen olin tunnistavinani lajin tunturihaukaksi, mikä olisikin hieno havainto, sillä laji esiintyy uhanalaisena vain Suomen pohjoisimmassa tunturilapissa ja pesii nimenomaan jyrkänteiden laidalla. Toinen alueella esiintyvä mutta edellistä pienempi laji on muuttohaukka, joka sekin on uhanalainen.

 

 

 

 

Sitten jatkettiin matkaa. Tähän mennessä juoksulenkkeilijöiden lisäksi ei ollut tullut vastaan kuin 1-2 kulkijaa tälle päivää. Edelleen aika paljon kivikkoa, kun reitti jatkuessaan myötäili Vuomakasjoen vartta.

Miskalla oli jo aamulla ollut tassuvaivaa, joten olin suojannut tassut sideharsolla ja kumisilla Paws tossuilla. Myös viime vuoden vaelluksella parina päivänä oli ollut samanlaista ärsytystä anturoiden väleissä, joten olin osannut varautua. Lähinnä siis pientä punoitusta ja aristusta, ei mitään varsinaisia haavoja tai nirhaumia, mutta pienetkin vammat anturoiden väleissä saavat kyllä koiran nuolemaan tassuja ja ontumaan vaikeakulkuisessa maastossa. Nyt jälkikäteen voi todeta, että tavallisessa tunturikävelyssä Miskan tassut eivät ilmeisesti juurikaan ärry, vaikka olisi kivikkoja ja karkeaa soraakin tunturissa, mutta rasitus taisi tulla nimenomaan siinä kohtaa, kun Miska juoksi tunnin verran täyttä vauhtia tunturissa porojen perässä. Tassuvaivaa oli siis vain nyt lauantaina ja seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina, ei tossuja enää tarvittu kun yön yli olin pitänyt ne voideltuna, kuivana ja puhtaana kääreissä, ettei koira päässyt nuolemaan tassun pohjia.

Kumiset ilmapallon näköiset Paws-tossut ovat sikäli tosi hyviä, että ne eivät irtoa kuten käy helposti kaikkien muiden tossuviritysten kanssa. Kumitossujen haittana oli se, että kivikossa koira välillä liukasteli, kun joutui paljon hyppelemään kiveltä toiselle.

Toinen, mikä pysyy hyvin, on itsekiinnittyvä joustava liimaside (cobain tms) + urheiluteippi vahvikkeena, mutta sen käyttö tulee aika kalliiksi, kun joutuu laittamaan uudet melkein joka päivä.

 

Hieman ennen Vuomakasjärveä oli upea koski, ja joen vastarannalla aivan tasaista, vihreää nurmea, johon olisi ollut hyvä laittaa vaikka leiri pystyyn. Polku myötäili tässä kohtaa jyrkkää kalliorinnettä, jota pitkin valui pieniä puroja noroina. Joki ylitettiin puista siltaa pitkin. Ennen siltaa pidimme tauon, makoilimme mättäillä ja katselimme kirkasta sinitaivasta. Sillan ylitettyämme ilmestyi moottori päristen kuin tyhjästä suoraan yläpuolellemme helikopteri, joka laskeutui joen tasaiselle puolelle ilmeisesti noutamaan muutamaa siellä kävellyttä retkeilijää.

 

Vuomakasjärven länsirannalla oli Rajavartioston mökkejä. Siitä Kalottireitti jatkui Pihtsusjoen jylhiä rantoja pitkin kohti pohjoista. Ohitimme komean vesiputouksen, Pitsuskönkään, jonka varrella piti taukoa pari retkeilijää. Sitten seurasi loputtomalta kivikolta tuntunut usean kilometrin pituinen Pitsusjärven ranta. Ohitimme parit porokämpät, joilla näytti hiljaiselta.

 

Pitsusjärven tuvalla olen ollut joskus muinoin (v. 1999 ?) Oulun yliopiston partiolippukunnan talvisella hiihtovaelluksella kaamosaikaan. Se reissu on edelleen yksi huikempia kokemuksia elämässäni ikinä. Käsivarren alueen laakeat, puuttomat maisemat tekivät suuren vaikutuksen. Erityisesti talvella näyttää siltä, kuin ei oltaisi maapallolla ollenkaan, mutta kyllä nämä maisemat kesälläkin ovat kuin toiselta vieraalta planeetalta. Näkyvyyttä on kymmenien kilometrien päähän, maisemassa on jotain äärettömän rauhoittavaa. Talvella kaamosaikaan kun aurinko vain häämöttää horisontin alapuolella, tuntureiden yllä taivaat saavat mitä mielikuvituksellisempia värejä. Jokaisena kellonlyömänä ja jokaisena päivänä on aivan omanlaisensa värisävyt, vaihdellen tummansinisestä turkoosiin, vaaleanvihreään, violettiin, purppuranpunaiseen, hennon pastellisiin sävyihin, oranssiin ja vaaleanpunaiseen. Välillä näkyi kerralla taivaankannen yllä koko sateenkaaren värikirjo. Näin siis talvella, kaamosaikaan. Sitä on vaikea selittää, ellei itse pääse näkemään täällä tiettömien taipaileiden keskellä talvisessa yössä. Edellisellä kerralla Pitsusjärvellä ollessani olin ollut kuumeessa, siis tuolla talvivaelluksella. Muut lähtivät täältä käsin huiputtamaan Haltia päiväretkelle, mutta minä jouduin jäämään tupaan lepäämään. Varaustuvan puolella asusteli poromies, jonka mukaan pääsin nostamaan verkkoja moottorikelkalla Pitsusjärven jäälle. Saimme sinä iltana koko vaellusporukalle kalaa ilta-ateriaksi.

 

Mökki näytti samanlaiselta kuin 15 vuoden takaisissa muistikuvissani. Väkeä siellä oli kuten muillakin reitin autiotuvilla. Järvellä tuuli, ja aallokko kohisi kivisiä rantoja vasten. Jatkoin tuvalta vielä noin kilometrin verran pohjoista kohti, ja pystytin teltan melko ylös rinteeseen, koska rannassa oli tällä kohdin liian kosteaa. Leiriytyessä kello näytti 20:15. Pikkupesut onnistuivat hetteikkölammessa.

     

 

 

Yö meni rauhaisasti, välillä sopulit tai myyrät rapistelivat nurkissa. Kuikka huuteli järvellä ja aallot kohisivat rantaan vielä illalla, mutta aamulla oli peilityyntä. Taivas oli aivan pilvetön. Hieno sää lähteä huiputtamaan Haltia. Tarkoitus oli siis jättää tellta sijoilleen ja kävellä edes takaisin Haltille, jonne oli suuntaansa n. 11 km matka. Heti alkumatkasta ohitimme kauniin kirkasvetisen putouksen, jonka alapuolella vesi oli vaalean turkoosin väristä. Reitti Haltille ei ollut onneksi aivan niin kivikkoista koko matkaa, kuten olin pelännyt. Suorastaan helpohkoa maastoa ainakin tunturin juurelle saakka 6.2 km Pitsusjärveltä. Haltin juurella Haldijärven rannalla on autio- ja varaustuvat. Kyltti kertoi tässä kohden, että matkaa huipulle olisi vielä 4.5 km. Koko matka huipulle oli kivikkoa, mutta onneksi kivet eivät olleet kovin teräviä, eli koiran tassuille ihan mukavaa maastoa. Miskalla oli vielä alkumatkasta tossut jalassa, mutta otin ne tarpeettomina pois, ja sitä paitsi ilman tossuja kivillä hyppely oli paljon helpompaa.

 

Huipulta oli hienot näkymät, eikä tuulahdellut kuin leudosti. Yksinäinen korppi lenteli laakeuksien yllä. Siellä vierähti pari tuntia maisemia ihaillen, valokuvaten ja kahvitellen, eväitä syöden. Onnellisia hetkiä :) Haltin alue on ollut saamelaisille pyhää seutua, jolla on asunut useita seitoja. Tähän ovat syynä alueen luonnonolosuhteet sekä keskeinen sijainti tunturisaamelaisille. Aikoinaan Käsivarren lappalaiset kokoontuivat poroineen Halti-tunturin lähimaille kesällä räkkää pakoon. Nytkään hyönteisistä ei ollut merkkiäkään, vaikka alempana jokilaaksoissa niitä alkoi säiden lämmitessä olla melkoiset määrät. Haltin korkein kohta Suomen puolella on 1324 m, mutta sen huippu sijaitsee itseasiassa Norjan puolella ja on 1328 m korkeudessa. Valtakunnan raja kulkee siis tunturin laen halki.

 

 

Kännykkäkin toimi, mikä tarjosi harvinaisen tilaisuuden lähettää kotiin viestiä, että olimme kunnossa ja matka oli sujunut hyvin. Matkapuhelinverkkoa kun ei reitin varrella ollut kuin aivan parissa paikassa ensimmäisten kilometrien jälkeen. Yleensä silloin kun Norjan puolelle oli hyvä näkyvyys joltakin tunturin rinteeltä, matkapuhelinverkkoa oli, mutta mikäli lännessä eli Norjan puolella oli jokin tunturi esteenä, niin verkko katosi. Suomen verkkoa oli ainoastaan Saarijärveltä etelään päin, ja siitä pohjoiseen - mikäli mitään verkkoa puhelimeen tarjoutui - oli se norjalainen verkko.

 

Klo 15 jälkeen lähdimme laskeutumaan alas tunturilta, mikä sujui luonnollisestikin paljon nopeammin kuin nousu. Matkalla Miska intoutui leikkimään lumessa, lunta kun oli rinteillä siellä täällä muutaman kymmenen metrin läpimittaisina lämpäreinä. Ilta-auringossa kaikki näytti matkan varrella entistäkin hienommalta, ja piti pysähdellä jatkuvasti valokuvaamaan. Ketään ei ollut näkynyt tuntikausiin, viimeksi tuli muutama vastaantulija tunturille nousuvaiheessa. Teltta näkyi jo kaukaa Pitsusjärven rantarinteessä. Saavuimme sinne puoli kuuden aikoihin.

 

Teltassa olikin sitten kuuma kuin saunassa. Kelit olivat viimeisen vuorokauden aikana lämmenneet helteeksi asti, ja vähitellen alkoi myös hyttysten ja mäkäräisten sekä polttiaisten määrä uhkaavasti lisääntyä...

Avasin teltan hyttysverkolliset ikkunat, ja annoin ilman virrata teltan läpi. Molemmin puolin siinä makoillessa näkyi lumihuippuisia tuntureita ja jänkää, sinistä taivasta ja kimmeltäviä vesiä. Kyllä kelpasi nautiskella. Lepäilin lämpimässä ilta-auringossa, joka tosiaan oli vielä melko korkealla lännessä. Odottelin veden kiehumista ja iltaruoan valmistumista, ja siemailin inkivääriteetä.

 

 

Aamulla oli heti kuuma teltassa, ja ryhdyin aamutoimiin kaikessa rauhassa. Pitsusjärvi oli ällistyttävästi peilityyni, tunturit heijastuivat sen pinnasta hienopiirteisinä. Pilven hattaraakaan ei näkynyt. Lähdimme taivaltamaan etelää kohti, eli paluumatka oli alkanut. Haltille mennessä ei oikein voi tehdä kesäaikaan ympyräreittiä, vaan on ainakin osalla matkaa mentävä samaa reittiä edes takaisin. Talvella reittivaihtoehtoja voi olla enemmän.

 

Ennen porokämppiä Pitsusjärven rannassa totesin niin sopivan virran, että oli pakko pysähtyä pesemään hiukset. Se onnistuikin vallan mainiosti, ja bonuksena viilensi mukavasti. Jatkoimme Pitsuskönkään putoukselle pitämään taukoa, sateenkaarikin näyttäytyi virran yllä. Siitä matka jatkui kuumuudessa vähitellen kohti Vuomakasjärveä ja sitten Meekonjärvelle. Vaatetuksessa olin joutunut vaihtamaan kevyempään, kun sateen- ja tuulenpitävillä housuilla ei enää voinut kulkea hiostavuuden vuoksi. Helteitä en osannut odottaa, joten varsinaisesti mitään sortseja ei mukana ollut. Niinpä oli tyytyminen mustiin kerraston housuihin, jotka saivat käydä tällä erää trikoista, kiskoin vain lahkeita hiukan ylös päin.. Tuskimpa kukaan vastaantulija huomasi, että käytännössä kävelin siellä alushoususillani. Lierihatulle oli myös käyttöä, kun aurinko porotti. Aurinkorasvan virkaa sai toimittaa SPF 30 -kertoimella varustettu huulirasva, jota onneksi oli mukana kaksi puikkoa.

 

Mäkäräisiä, hyttysiä ym räkkää alkoi nyt olla runsaasti, kun alkumatkasta niitä ei ollut ollut käytännössä laisinkaan. Voin kertoa, että tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän, miksi porot pakenevat korkealle tunturiin kesäisin.

 

Päivämatkaksi tuli n. 14.5 km, väsytti jostain syystä tänään sen verran paljon, että aloin leiriytymispuuhiin jo ilta kuuden maissa. Pyrin löytämään leiripaikan vähän korkeammalta tunturista, jotta hyönteisiä olisi vähemmän. Mutta missään ei tuullut henkäystäkään, mikä samalla tarkoitti, että ötökät pärjäsivät myös tunturin laella vallan mainiosti ! Teltan pystytys kävi hirveällä kiireellä ,jotta saisin Miskan äkkiä telttaan turvaan. Kivet painoiksi teltan kulmiin, maahan on tunturissa kivikovaa eikä koukkuja pysty siihen iskemään. Teltassa oli kuuma, kun aurinko porotti korkealla. Uloskaan ei voinut mennä, sillä räkkäparvet hyökkäsivät välittömästi. Sain kuitenkin pakolliset iltapesut tehtyä ja ruoat keiteltyä. Lihavihannespata oli maittavaa. Hieman viileni vasta auringon laskettua.

 

Tänään oli näkynyt myös perhosia ja kimalaisia, eli kesä tuli täydellä voimallaan säiden lämmittyä. Ilmeisesti kovin lämmintä ei ollutkaan ollut koko kesänä ennen kuin vasta nyt tällä viikolla, jonka me vietimme käsivarressa. Lisäksi kesäisyyden huipentumana tänään lenteli tunturissa, erityisesti Meekonjärven rannalla, pääskysiä !

 

 

 

Aamulla oli jälleen kuuma. Teltan tuuletusikkunat olivat auki, mutta silti jo klo 8 alkoi olla tukalaa. Porotokka jolkotteli teltan ohi räkkää pakoon. Kävin joessa aamupesulla, kun alkoi kuulua outoa jylinää. Ilmeisesti samainen lauma, ympyrälenkin laukattuaan, rynnisti joenuomaa pitkin aivan vierestäni. Teltta äkkiä kasaan ja sitten tallustimme Miskan johdolla aikamoista vauhtia matkaan. Guonjarvaggin kurun kohdalla ei jostain syystä ollut räkkää, ja pidimmekin siinä pitkän tauon, otimme jopa pienet torkut. Söin lounaskeiton ja näkkileivät. Oli mukava loikoilla auringossa. Sitten nousimme melko rankan nousun Guonjarvárrille, jossa oli ihana pitää kahvitauko: Ei ollut kuuma, kylmä eikä ötököitä, kun oltiin 1000 m korkeudessa. Laskeuduimme aika haipakkaa kohti Saarijärven tupaa. Matkalla avotunturissa oli puron varrella parikymmentä pientä kahlaajaa, joista ainakin osa oli keräkurmitsoja, mutta osa luultavasti jotakin sirrejä, mahdollisesti suosirrejä. Saarijärvelle laskeutuminen oli paikoin mutaista, kosteaa kivikkoa, mutta pääsimme lopulta perille asti. Tässä vaiheessa matkaa oli kertynyt 16.4 km. Saarijärvi oli peilityyni, oli todella kaunista. Vesi oli niin kutsuvan kirkasta ja läpikuultavaa, että päätin pulahtaa - tavoistani poiketen - uimaan ! Kyllä virkisti hikisen päivän jälkeen, eikä vesi tuntunut mitenkään erityisen kylmältäkään. Nautiskelin kelistä suuren kiven päällä rantaviivassa ja keittelin siinä myös iltaruoat. Jatkoimme vielä klo 18 jälkeen matkaa ja leiriydyimme n. 4.0 km päähän Čoahppeluoppalin rannalle Norjan puolelle rajavyöhykettä. Matkalla tehtiin hauska luontohavainto, kun pikkuinen kärppä tuli uteliaana kurkistelemaan meitä kivikosta, ja ehdin saada siitä muutaman kuvankin.

 

 

 

 

 

Matkaa Kilpisjärvelle oli kuljettavana enää n. 8 km, joten saatoimme lähteä kaikessa rauhassa liikkeelle aamupäivällä. Keli oli lämmin, ja monessa kohtaa tuntui kuin en olisi aiemmin kulkenut kyseistä kohtaa, jotenkin ensimmäisen päivän kävelty reitti oli näyttänyt (erilaisessa säässä ja mielentilassa?) aivan erilaiselta kuin nyt paluumatkalla. Miska oli virkeä ja hyvävointinen, ja selvästi tiesi, että oltiin lähestymässä tuttua ja turvallista seutukuntaa.

Aivan loppumatkasta pysähdyimme vielä Čahkaljärven rannalla ja pulahdin jälleen uimaan. Sitten tallustimme autolle, ja lähdin melko heti hiukan syötyämme ajelemaan Kilpisjärveltä Kolariin päin, ajatuksena oli että olisin ajellut vielä Ouluun asti samana iltana, mutta loppujen lopuksi jäimme johonkin Aavasaksan lähistölle leirintäalueelle mökkeilemään yhdeksi yöksi, ja jatkoimme Ouluun vasta seuraavana aamuna.

Oulusta torstaina ajelin Helenan ja Pertin maatilalle Sotkamoon, jossa yövyimme aitassa. Sieltä perjantaina matka jatkui Ristiinaan mökille, ja lauantaina kotiin Espooseen

 

______________________________________

 

YHTEENVETO: Kuljettu matka yhteensä n. 103 km.  

Rinkan paino lähtiessä:  25 kg

Ajankohta: 13.-19.8.2015