Mudi Miska

Pogostan kierros 12.-17.9.2017, Osa 2

2017-09-19T09:16:00+03:00

Pe 15.9.17

Pohjoinen Pitkäjärvi - Kontiovaara - Kivilampi - Särkkäjärvi (autiotupa) 13 km

Yöllä en saanut jostain syystä unta ennen kuin joskus klo 4 aamuyöstä. Kirjoittelin yön tunteina vieraskirjaan juttua käynnistämme ja kuuntelin kännykkään ladattua Luontoilta-tallennetta. Kännykän toimivuuden uutena kokeiluna tällä reissulla oli hankkimani Samsungin vara-akku puhelimeen. Sillä pystyisi lataamaan puhelimen 1-2 kertaa täyteen uudestaan, joten uskalsin vähän reippaammin käyttää puhelinta. Sillä kun tulee otettua myös kuvia, kun sateella järjestelmäkameran kanssa pelaaminen on vähän riskaabelia, kännykkä on helpompi kaivaa taskusta ja näpätä nopeasti tilannekuvia.

Heräsin jo klo 8, voi olla että pelkäsin vähän että joku paukkaa tupaan sisälle kesken unien. Aamu lähti takkuisesti käyntiin huonosti nukutun yön jälkeen, oli vetämätön olo ja mielikin vähän maassa. Tuntui että nestetasapaino oli sekaisin, oli varmaan tullut juotua liian vähän edellispäivänä ja se kostautui nyt. Söin tuvassa aamupuuron ja sitten vielä lounaankin, kunnes lähdimme klo 13 matkaan. Pitkin aamua oli vain vähän tihutellut vettä, mutta klo 12 oli alkanut sopivasti sataa yhtäjaksoisesti, ja välillä kaatamalla. Hetikohta mökin takaa alkoi pitkospuut, jossa sai taas liukastella henkensä kaupalla. Sen jälkeen pätkä hiekkatietä, sitten oikeastaan ensimmäiseen kunnon metsään tähän asti kuljetulla Susitaipaleella (jos harjumaisemia ei lasketa). Vanhoja kuusia, sammaleista väkevän vihreää sammalmetsää. Kantoja, jotka näyttivät menninkäisten ja haltioiden pieniltä pesiltä sammalkattoineen. Tätä jatkui vajaa pari km, mutta muuten koko tämän päivän taival oli lähinnä yhtä suurta surumielistä metsien ja soiden raiskiota. Suomalainen metsäteollisuus näyttäytyi siis täällä vähintään yhtä jäätävänä kuin tiheämmin asutuissa Suomen osissa. Olin jotenkin kuvitellut, että täällä syrjässä olisi luonnontilaista metsää enemmän kuin vaikka pääkaupunkiseudulla, mutta ei ainakaan Ilomantsissa. Käytännössä kaikki metsä on talousmetsää. Ja ainakin tämän reitin alueen kaikki suot muutamia pieniä lämpäreitä lukuunottamatta rumasti ojitettu. Metsäkoneet olivat runnelleet paikoin todella rumannäköisesti maata. Oli niin tuoretta kuin vanhempaakin raiskausjälkeä.

Menninkäisten pesiä

Näiden surullisten näkymien välissä oli tälle päivää onneksi välillä ihan kauniitakin paikkoja, jäkäläisiä kallioita suolampareiden rannoilla. Kesäkeleillä varmasti mukavia paikkoja leiriytyä. Karhun tuore, huonosti sulanutta viljaa sisältävä jätösläjä löytyi taas keskeltä meidän polkua harjanteelta, ja lisäksi Kontiovaaran kohdalla oli keskellä hiekkatietä samanlainen iso kasa, jossa oli lisäksi sulamattomia puolukoita. Itse kontiota ei kuitenkaan näkynyt, vaikka miten tähyilin soiden yli.

Karhu on syönyt viljaa pellosta. Jätöksiä.

Kontiovaaran laavu ei ollut kovinkaan viehättävä, sijaitsi kosteassa pusikossa vailla kunnollista vedenottopaikkaa vieressä. Laavu ajoi kuitenkin asiansa sikäli, että tarjosi sateensuojan, ja koska olimme märkiä ja oli taivallettu 1,5 tunnissa jo 5.6 km, niin pidin reilun tauon. Kaakao ja ruisleivät kyllä maistuivat ja lämmittivät mukavasti.

Tämän päivän reitillä polut olivat niin märkiä, että olivat kuin ojia pienoiskoossa, ja kengät nyt sitten lopulta humahtivat läpimäriksi. Tähän saakka olivat siis hyvin pitäneet, mutta jatkuvaa lotrausta eivät kestäneet, kun vettä tuli sekä yltä että päältä ja välillä jalka upposi jorpakkoon. Paria kilometriä ennen määränpäätämme Särkkäjärven autiotupaa oli niin märkä ojitettu suo, että siinä oli vähällä käydä hullusti ja kaikki varusteet kastua. Ei ollut mitään paikkaa mistä ylittää, ei pitkospuita tai sillantapaista, syvä leveä vesioja. Onneksi pääsin kuitenkin yli, ja koirillehan nämä on helppoja. Mitä nyt Miska repun kanssa vähän plutasi, mutta haalarin ansiosta ei kastunut pahemmin.

Keli oli synkeä, satoi, tuuli ja vihmoi ikävästi, loppureitti tuvalle kulki korkeaa heinää kasvavan hakkuuaukean läpi.

Yhtäkkiä mäen päällä edessä näkyi punainen mökki, joka ei muistuttanut perinteistä autiotupaa lainkaan. Rannassa oli lisäksi korea ja iso tornillinen grillikatos ja pukukopit, sekä kaivo, jonka pumppu ei kylläkään toiminut eli vettä ei saanut. Mäen päällä sijaitseva mökki oli kuin olikin Särkkäjärven autiotupa. Tupa on Lehtovaaran kyläyhdistyksen ylläpitämä ja rakennuttama, se on siirretty Kuuksenvaarasta ja on korkeampi ja isompi kuin autiotuvat yleensä. Todella siistissä kunnossa oli.

Mökille päästessämme olin jälleen aika kylmissäni, takki, T-paidat, trikoot, sukat, kengät likomärät. Vaihdoin äkkiä kuivat vaatteet ja nyt tuli villapaidalle kyllä käyttöä. Sytytin tulet kaminaan, tuvan lämmittäminen vei tosin hiukan aikaa, ja tupa myös viileni nopeammin kuin pienemmät autiotuvat.

Illan pimetessä tuuli koveni ja sade jatkui ikkunoita vasten piiskaten. Olin kyllä tyytyväinen, että saatiin nukkua sisällä eikä teltassa tämä yö.

La 16.9.17

Särkkäjärvi - Naurisvaara - Lehtovaara - Pieni Kiieskangas - Kiieskangas (laavu) - Parissavaara - Kallioniemi - Linnalampi (laavu) yht. 24 km

Aamulla muut tarvikkeet olivat kuivuneet, paitsi kengät vielä vuoristaan märät. Aamu oli viileä, harmaa ja tihkusaiteinen. Starttasimme klo 11. Eilisten kastumiskokemusten, liukkaiden pitkospuiden ja upottavien rämeiden ja kaatosateen takia en uskaltanut ottaa nyt sitä riskiä, että kastuttaisiin taas yhtäpahasti, sillä seuraava yö olisi pakko viettää teltassa tai laavulla. Näin ollen en seurannut joka kohdassa Pogostan reittiviittoja, vaan kiersin matkan alku- ja keskitaipaleelta suokohdat kävellen peltoja ja pientiloja halkovia hiekkateitä pitkin. Tämä myös lyhensi päivämatkaa 27 km:stä 23:een, riittämiin siinäkin jo olisi. Eräältä pellolta lehahti lentoon viisi taivaanvuohta, ja ylitse lentävät hanhiaurat muistuttivat syksyn etenemisestä.

Kävely Särkkäjärveltä Lehtovaaraan saakka, n. 8 km vei vajaa 2 h. Pidin yhden pienen tauon pienellä punaisella maitolaiturilla. Tässä vaiheessa aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen sadepilvet eivät enää palanneet koko päivänä. Pienelle Kiieskankaalle vievä isommalta hiekkatieltä kääntyvä polku oli leppoisaa kuljettavaa. Nuorta mäntymetsää ja hiekkaisia kankaita pääasiassa. Metsästäjäporukka koirineen oli leiriytynyt Kiieskankaan laavulle, jossa olin suunnitellut pitäväni päivän toisen tauon, mutta koska laavu oli varattu, jatkoin vähän matkaa mäen päälle, jossa mättäällä istuen lämpimässä auringonpaisteessa kelpasi syödä eväitä. Siitä eteenpäin reitti Parissavaaraan saakka oli mukavaa vanhaa metsäpolkua, jota oli käytetty jo sata vuotta sitten lehmipolkuna. Reitti oli myös hyvässä kunnossa, ja esim. suo-osuuksille oli märkiin kohtiin ystävällisesti levitetty reilusti puunhaketta, niin että pääsi hyvin kuivin jaloin yli. Tämä osa Pogostan kierroksesta on ns. Kulkijan polkua.

Vielä yksi tauko ehdittiin pitää aurinkoisella pientareella nautiskellen n. 3 km ennen Koitajoen ylittävää Kallioniemen siltaa. Kallioniemessä oli sotamuistomerkki sekä sotahistoriallisista tapahtumista kertova opastaulu. Koitajoki oli ollut talvisodassa ratkaisevassa asemassa vihollisen pysäyttämisessä.

Kallioniemeen tultaessa oli taivallettu 20 km, ja se alkoi tuntu niskoissa ja säärikipuna. Ilta-auringossa jatkettiin nyt Koitajoen rantaa etelään päin kauniin vehreissä metsämaisemissa Linnalammen laavulle saakka.

Koska tänään oli lauantai ja metsästyskausi on vähän aikaa sitten alkanut, niin välillä pyssyjen pauke oli kuin uutena vuotena tai talvisodassa konsanaan. Onneksi koirat ei ole paukkuarkoja, muuten olisi voinut olla vähän hankalaa. Äänitehosteiden ansiosta sotahistoriaan saattoi virittäytyä sitäkin paremmin, jos halusi. Sotahistoriasta vielä mainittakoon Parissavaaran lähistöllä sijainnut venäläisten valtava korsukylä, jonka tantereen halki reitti kulki. Siellä oli huoltokuljetusten pettäessä oli kuollut paljon venäläisiä sotilaita kylmään ja nälkään. Olivat asuneet korsuissa, havumajoissa ja erilaisissa onkaloissa. Jäljellä näistä oli enää vain kuoppia ja juoksuhautoja, mutta tunnelma paikalla oli jotenkin aavemainen. Hatuntien varressa on kuulemma myös tältä ajalta peräisin oleva venäläinen joukkohauta, johon on haudattuna sekä heidän sotilaitaan että hevosia.

Iltatoimet kauniilla paikalla Linnalammen laavulla Koitajoen rannalla sujuivat mukavasti. Ilta hämärtyi ja viileni nopeasti. Tänään oli selvästi viileämpää kuin aiempina öinä. Miska sai käpertyä koirien makuupussiin, ja se näytti toimivan hyvin. Miskalla oli selvästi mukavan lämmintä pussissaan. Yöllä oli ehkä n. +5*C.

Miska makuupussissaan.

Sisu Siiseli yöpuvussaan.

Teltta koitajoen rannalla Linnalammen laavulla.

Su 17.9.17

Linnalampi - Taitajan taival - Iso Suokko (nuotiopaikka) - Hiislampi (laavu) - Issonjärven P-paikka, yht. 13 km.

Yöllä majavat häiritsivät untamme läimäyttelemällä tasaisin väliajoin vettä hännällään. Lisäksi kuului niiden pitämää muuta ääntelyä.

Aamu valkeni kosteana ja utuisena. Pari suurta hanhiauraa lensi Koitajoen yli etelässä päin. Puolenpäivän aikaan päästiin liikkeelle. Reitti oli varsin viehättävää tuoretta sekametsää harjun lakea lampien väleissä seuraten. Näkymätkin ihan mukavat.

Sieniä, eritoten karvarouskuja, oli hurjan paljon, kilometritolkulla pitkin poluvarsia. Oli pakko kerätä niitä, vaikkei ollut tarkoitus.

Vastaan tuli tällä pätkällä pari sienestäjää ja yksi lenkkeilijä. Harjun vierustoille pääsee kätevästi myös autolla pikkuteitä pitkin. Muita vaeltajia ei ollut näkynyt koko Pogostan vaellukseni aikana, eikä tänäänkään.

Askel painoi erityisesti alkumatkasta niin, että jo 5 km jälkeen jouduin pitämään pidemmän tauon ja syömään kaikki eväskorput, juomaan loput kaakaot ja pari kupillista teetä. Sen jälkeen virkistyin ja jatkoin matkaa Hiislammen laavulle, jossa oli nuori pariskunta sieniretkeilemässä. Kertoivat, että Ilomantsissa on karhuja ollut aina todella paljon. Tänä vuonna karhunmetsästuskausi oli jo ohi, sillä Ilomantsissa myönnettiin 22 kaatolupaa, ja ne oli käytetty jo viikossa.

Tästä oli enää pari km autolle, jossa olimme viiden jälkeen. Antoisa reissu kaikenkaikkiaan :)

Miska joutui sienijuhdaksi. Julmaa!

Pogostan kierros 12.-17.9.2017, Osa 1

2017-09-19T09:09:00+03:00

Rajakarjalaisia salomaita, talousmetsää, maaseutua ja sotahistoriallisia paikkoja

Kesäkuussa teimme Miskan ja Sisun kanssa vaelluksen Kolin Herajärven kierroksella, joka on n. 60 km pitkä. Lisäksi kävimme Kuusamon karhunkierroksen. Vaellusinto ei kuitenkaan ottanut talttuakseen, ja oli pakko päästä vielä tälle vuodelle tekemään yksi pidempi reissu.

Pogostan kierros on 91 km pitkä rengasreitti, joka kiertää Ilomantsin pogostaa vanhoja patikointireittejä. Pogosta-sana tarkoittaa Ilomantsin kirkonkylän lisäksi myös pitäjää tai vanhaa veronkantoaluetta. Pogostan kierros muodostuu useasta reitistä. Susitaivalta pitkin kuljetaan osuus Möhköstä Särkkäjärven autiotuvalle. Kulkijan polku yhdistää Susitaipaleen ja Taitajan taipaleen Särkkäjärveltä Kallioniemeen. Taitajan taivalta pitkin päästään Petkeljärvelle saakka ja Rajan polkua pitkin jatketaan Petkeljärveltä Möhkön kylälle. Pogostan kierros kulkee komeilla harjuilla, hiljaisilla salomailla ja piipahtaa välillä kylämaisemissa.

Säätiedotteet lupasivat reissun ajaksi jatkuvaa vesisadetta, ja sen vuoksi vähän emmin lähtöä. Kokemuksesta tiesin, että sateessa vaeltaminen on astetta haastavampaa kuin vaikka kylmällä kelillä retkeily. Ehkä ilman koiria se vielä menisi, mutta teltassa nukkuminen likomärkien koirien kanssa voi olla hasardia, sillä vaarana on että mikäli ei pääse välilä kuivattelemaan, niin kaikki tavarat kastuvat makuupussia myöten, ja silloin ei välttämättä ole kauhean järkevää jatkaa koko vaellusta. Sateiden vuoksi siirsin lähtöä, mutta kun tiedotteet aina vain lupasivat lisää sateita, niin päätin ottaa vetiset kelit uutena haasteena ja oppia selviämään märissä oloissa. Pogostan reitti oli sikäli turvallinen paikka tällaiseen testaukseen, kun ei olla missään tietymättömillä erämailla vaan suht lähellä kyliä ja taloja kuitenkin, ja puhelimellakin oli kuuluvuutta suurimmaksi osaksi reittiä. Lopulta meillä olikin erinomainen tuuri sikäli, että pääsimme kahtena yönä autiotupaan kuivattelemaan, ja yhtenä iltana sopivasti olimme Möhkön kylällä väsyneinä ja likomärkinä, ja saimme sieltä katon pään päälle. Kahtena viimeisenä päivänä taas ei satanut juuri ollenkaan, ja selvisimme telttayötä viettämään kuivin turkein ja vaattein.

Ti 12.9.17

Issojärvi - Tetrijärvi, 2 km

Lähdimme ajelemaan puolilta päivin kohti Ilomantsia ja perillä olimme puoli seitsemän maissa. Jätin auton Möhköntien varteen Issojärven P-paikalle. Oli jo melko hämärää, taivaalla oli synkkiä pilviä, mutta varsin lämmintä n. +15*C. Reitti oli hyvin merkattu oranssein täplin puissa. Tämä osa Pogostan kierroksesta on ns. Taitajan taivalta, ja etelään päin kulkiessa tullaan Petkeljärven kansallispuistoon.

Pimeys laskeutui melko nopeasti, eikä ehditty ihan Tetrijärven laavulle, kun oli laitettava teltta pystyyn lammen rantaan. Pari kilometriä oli ehditty kävellä. Kuu pilkisti hieman pilvien lomasta tuoden ainoan valonpilkahduksen synkkään syysyöhön. Tuuli vain humisi puissa ja jossain kaukana haukkuivat pihojen koirat järven toisella puolella. Vielä ei satanut, mutta sadetta oli luvattu koko loppuviikoksi runsain mitoin. Teltassa oli lämmin nukkua, yölläkin n. +10*C. Koirat pärjäsivät ilman takkeja, eikä uutta koiramakuupussiakaan päästy kokeilemaan. Makuupussin lisäksi koirilla on uutena aiempaa Hurtan reppua hiukan isompi ja järeämpitekoinen Ruffwearin reppu. Painoa siinä oli n. 2 kg, ja koirat kantoivat sitä vuorotellen, jolloin aina jompi kumpi sai levätä kantamisesta ja juosta ilman taakkaa.

Koirille tulikin tällä kertaa aiempaa enemmän tavaraa mukaan, koska halusin kokeilla eri vaihtoehtoja. Aiemmin Sisulla on ollut yöllä Back on Trackin toppatakki, ja se on joskus kylmimpinä öinä palellut siinä. Miskalla on ollut omatekoinen tai Hurtan fleecehaalari, joka tuntuu olevan tehokkaampi lämmitin nukkuessa verrattuna takkeihin. Tällä kertaa oli myös Sisulle mukana takin sijasta haalari (Hurtta slush combat). Lisäksi Miskalle sadetakin sijaan sadehaalari. Ongelmana siis Miskan kanssa on ollut, että se kastuu sateessa aika nopeasti pohjavillaa myöten, ja sen jälkeen aina kun liikkuminen lakkaa, palelee herkästi. Ja etenkin toki yöllä palelisi märkänä tai kosteana. Päätin siis ottaa järeämmät aseet käyttöön tällä kertaa. Yleensä ei Miskalla missään oloissa haalaria ole tarvinnut, kun muualla kuin vaelluksilla on aina tiedossa pääsy sisälle kuivattelemaan nopeasti. vaelluksella näin ei useinmiten ole. Epäilyksistäni huolimatta tämä haalari toimi itseasiassa koko reissun ajan yli odotusten. Kävellessä koiralla ei ollut kuuma (ei läähättänyt tms), pystyi liikkumaan hyvin ja pysyi kuivana jopa silloin, kun putosi kainaloitaan myöteen suonsilmäkkeeseen ! Illalla kun riisuin koko päivän kaatosateessa ja märässä metsässä kahlatessa päällä olleen haalarin, niin alta paljastui melkein täysin kuiva turkki. Jos siis kovilla sateilla lähtisin uudestaan vaeltamaan, niin tämän haalarin voisin jatkossakin ottaa mukaan sadetakin sijaan.

Itsellekin oli vähän uutta varustusta sikäli, että aiemmin on ollut fleecetakki lämmikkeenä, nyt otin sen sijaan kokovillaisen neuleen kokeeksi. Ihanan lämminhän se oli, mutta vie rinkassa tavattomasti tilaa, ja toisaalta kastuessaan painaisi paljon. Kevytuntuvatakki on kevyempi, ainakin yhtä lämmin, ja sen saa ahdettua pienempään tilaan eli mielestäni käytännöllisempi. Sateen varalle oli hankkinut keltaisen lierillisen sadehatun. Kaatosateessa se kieltämättä oli mukava kapistus, mutta toisaalta sitten kun ei kaatamalla satanut, niin sitä ei tullut pidettyä ja on kuitenkin hatuksi melko tilaavievä ja raskas rinkantäyte.

Ke 13.9.2017

Tetrijärvi (laavu) - Keltasilmä (laavu) - Petraneimi - Petkeljärvenharju - Oinassalmi - Poikolanmäki - Härkövaara - Möhkö - Möhkön Rajakartano (24 km)

Yöllä oli välillä aivan tyyntä ja hiljaista, joskus aamuyöstä jokin outo otus huuteli kaihoisasti herättäen meidän lisäksi kaikki lähiseudun koirat muutaman km säteellä haukkukuorosta päätellen. Kylmä ei tullut, päin vastoin, makuupussissa ei tarvinnut nukkua, vaan pelkkä "makuupussilakana" riitti. Koirat niin ikään nukkuivat tyytyväisinä ilman takkeja makuualustallaan.

Aamulla herättiin hiljaiseen sateenropinaan ja joutsenlauluun. Päätin laittaa kamppeet kasaan ja siirtyä sateensuojaan Tetrijärven laavulle aamiaistamaan, sinne oli alle kilometrin matka. Laavulla keittelin puurot ja kahvit trangialla. Puuron sekaan löytyi kourallinen mustikoita ja puolukoita. Ehdittiin nautiskella ja valokuvailla tunnin verran, kun paikalle saapui luokkaretken valvojaksi esittäytynyt miekkonen. Kohta olisi kuulemma tulossa bussilastillinen natiaisia nuotiolle makkaraa paistamaan sateessa. Pakkasin kamppeet kiireenvilkkaa kasaan ja ehdimme pois alta. Jatkoimme matkaa halki hienojen harjumaisemien, harjun molemmin puolin oli järveä ja lampea. Seuraava tauko pidettiin Keltasilmän laavulla, kaakaot naamaan ja siitä jatkettiin sateenropinan säestäessä mäntykankaiden peittämään Petraniemeen ja siitä pohjoiseen reittimerkintöjä seuraten. Satoi välillä kaatamalla, välillä vähän vähemmän, mutta koko ajan satoi ja satoi, kuten oli tehnyt aamsuta lähtien. Olimme siis tässä vaiheessa koko poppoo kiitettävän märkiä. Yritin pitää taukoakin jossain Petkeljärven harjun tietämillä, mutta en saanut kyhättyä kunnollista sateensuojaa pressusta ja tuli taas jo kylmä märissä vaatteissa, ja oli vain pakko jatkaa matkaa. Rannat olivat paikoin hienonja hiekkarantoja ja kesäkeleillä varmasti houkuttelevia leiripaikkoja. Oinassalmen ja Poikolanharjun välillä jouduttiin kulemaan osittain Möhköön vievän maantie 5004:n laitaa. Jonkun verran oli liikennettäkin. Välillä poikettiin hiekkateille ja lopulta Härkövaaralle, jonka huipulla oli peltolämpäreitä. Hiekkatiellä vähän matkaa peltojen jälkeen oli maassa halkaisijaltaan n. 30 cm kokoinen iso kakkakasa puoliksi sulanutta viljaa. Tuli heti mieleen karhun jätökset (jota ne ilmeisesti olivatkin kun myöhemmin asiaa tiedustelin). Siitä taas muutama sata metriä, niin hiekkaisella tienpenkalla oli jonkun erittäin pitkäkyntisen ja isotassuisen otuksen kaivama kuoppa, nähtävästi muurahaisten toivossa; kynnenjäljet erottuivat erittäin selvästi. Karhu tai mäyrä asialla ? Varsinaisia tassunjälkiä ei ympärillä näkynyt, mutta hurjat olivat kynnenjäljet.

Tässä vaiheessa oli matkaa taitettu n. 20 km tälle päivää ja useita tunteja vietetty kaatosateessa. Huomasin alkavani palella, ja kädet olivat sen verran kohmeessa, että pähkinöiden syöminen oli hankalaa ja samoin rinkan lukkojen availu. Olin tähän saakka kävellyt päälläni lyhythihainen ja pitkähihainen urheilutrikoopaita, koska en halunnut kastella (jonkun verran vettä pitävää) coretex-takkia sateella ja hikoilulla. Ajatus kun oli, että yövyttäisiin vielä tänään teltassa... Liikkuessa tässä n. +10*C lämpötilassa nämä tuntuivatkin riittävän ennen kuin nyt, kun energiatasoni alkoivat olla matalalla. Jotain pientä olin syönyt mitä siinä nyt pystyi liikkuessa (leipää, pähkinöitä, rusinoita), mutta edellisestä tauosta oli jo 3 tuntia aikaa. Yritin siis nyt tankata kävellessä lisää energiaa ja samalla mietin, mitä pitäisi tehdä, kun minun lisäkseni myös koirat alkoivat olla aika väsyneen oloisia. Lisäksi pysähtyessä iski vilu meihin muihin paitsi Miskaan, jolla siis oli yllättävän hyvin juuri näihin olosuhteisiin sopiva kurahaalari. Päädyin siihen, että meidän on nyt päästävä lämmittelemään johonkin.

Päätin yrittää löytää Möhköstä sateensuojan ja selvittää mahdollisuutta majoittua sisätiloissa. Möhkö on pieni kylä, joka on aikoinaan syntynyt 1800-luvulla rautaruukkiteollisuuden ympärille. Kukoistusaika päättyi jo 1900-luvun alussa, kun ruukkitoiminta lakkasi. Suurimmillaan (1800-luvun lopulla) täällä oli asunut 6000 henkeä, mutta tämänhetkinen asukasluku on 120. Edesmennyt isoäitini on ollut täällä sota-aikaan koulussa opettajana, Möhkön koulussa joka on edelleen pystyssä. Kesäaikaan Möhkön vanha ruukki on yleisölle auki nähtävyytenä, samoin Manta-laiva, vanha proomu, joka toimii nykyään Savottakahvilana. Näin syyskuussa ei enää juuri mikään paikka ole auki.

Möhkön Mantan pihassa oli kota, jossa katto vuoti, mutta se oli parempi kuin ei mitään. Menin sisälle, ja tässä vaiheessa myös housut olivat läpimärät (vanhat mustat vuorilliset goretex-housut, joiden vedenpitävyys on mitä on, näitä en ole ennen pitänyt vaelluksilla, nyt otin kokeeksi). Vilutti ja teki mieli vain jököttää paikoillaan, toimintakykyni oli siis laskussa. Siedän siis perinteisesti aika huonosti kylmää ja märkää, tämän olen myös aiemmin todennut moneen otteeseen, ja sen takia koitan aina varautua etukäteen olosuhteisiin mahdollisimman hyvin. No, nyt kaikki oli siis vain kylmää ja märkää, oli vaikea tehdä mitään ja toimia, katosta tippui niskaan vettä ja Sisukin koitti kylmissään etsiä makuupaikkaa ja kiertyä kerälle jalkoihini.

Otin siis kännykän käteen ja etsin sitä kautta majoituspaikkaa Möhköstä. Löytyi Rajakartano- niminen paikka, noin kilometrin päässä Mantalta. Oli myös puhelinnumero ja paikan emännän nimi heti ensimmäisenä sivulla näkyvissä, niin pirautin sinne ja kerroin tilanteeni. Etukäteen arvelin, ettei paikka edes välttämättä ole auki hiljaiseen vuodenaikaan, ja liekkö Kartano-nimiseen paikkaan ottavat märkiä ja kuraisia koiria. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen ja meidät toivotettiin tervetulleiksi. Koirat myös. Kävelimme sinne kohisevan Koitajoen vartta hautausmaan ja hoivakoti Mesikämmenen ohi.

Rajakartanossa oli emäntä vastassa, ja saatiin mukava "yksiö". Huone maksoi 70 € ja koiramaksu 10 €. Kohtuuhinta tästä kaikesta ihanuudesta: mahdollisuus kuivata vaatteet ja tavarat, vedenkeitin, mikrouuni, jääkaappi ja lämmin suihku ! Oi sitä ihanuutta. Tosin Sisua kiinnosti eniten vessan vesihana, olisi luullut että on saanut jo vedestä tarpeekseen tältä päivää, mutta ei. Vesihulluus on ihmeellinen juttu.

Tyytyväistä porukkaa Möhkön Rajakartanossa

To 14.9.17

Möhkön Rajakartano - Pienivaara - Suurenkivenvaara - Öykkösenvaara - Sysmänsärkkä - Pohjoinen Pitkäjärvi (autiotupa) , yht. 13 km

Koitajoen rannalla Möhkössä

Heräsin aamun valjetessa klo 7 ja päästin käytin koirat pissalla. Rajakartanon toisessa rakennuksessa majoittui myöhemmin illalla saapunut miesporukka, ilmeisesti olivat kalalle tai metsälle menossa. Aamu oli harmaa, muttei vielä satanut. Päätin jatkaa vielä unia, kun kerran oli mahdollisuus olla kuivassa vielä hetken aikaa.

Lähdimme klo 11 patikoimaan tyytyväisinä ja levänneinä. Varusteet oli saatu hyvin kuivatettua. Kengät (nahkaiset Meindl Tunturisusi vaelluskengät) olivat kestäneet eilisen koettelmukset hyvin, eivätkä päästäneet vettä läpi. Kengät ovat n. 5 v vanhat ja käytetty aika paljon, edelleen siis hyvin toimivat. Housujen suhteen päätin tänään kokeilla toisenlaista taktiikkaa: urheilutrikoita. Valinta osoittautui sadekelillä aivan oivalliseksi, ja seuraavinakin päivinä kuljin samaten trikoissa. Ne kun kuivuvat todella nopeasti, ja kastuessaan eivät ime litrakaupalla vettä, eivätkä ihoa vasten tunnu epämiellyttäviltä märkinä, toisin kuin eiliset housuni. Muutin myös ylävartalon varustusta lisäämällä t-paitojen päälle core-takin. Ei tullut liian kuuma siinä kävellessä, hengitti hyvin. Miskalta jätin tänään haalarin pois, kun ei ollut luvattu kovaa sadetta. Hyvä ratkaisu tämäkin, sillä tihkusateessa Miska ei kastunut kuin päältä kuten Sisukin. Oli lämmin päivä, n. +14*C eli sekin auttoi kestämään märkyyttä.

Tämä osa reitistä on Susitaivalta. Susitaival on 95 km pituinen reitti, joka kulkee Möhköstä Patvinsuolle. Tämän olisin mielellään mennyt kokonaan, mutta ongelmana on, että se ei ole rengasreitti, eli pitäisi saada kyyti loppupäästä takaisin autolle alkupäähän, mikäli sen menisi. Tästä syystä olin päätynyt Pogostan kierrokseen, joka on yhdistelmä useasta reitistä: Susitaival - Rajanpolku - Kulkijan polku - Taitajan taival. Näiden reittien väleissä on pätkiä, jossa joutuu menemään esim. teiden varsia, ei siis mikään erämaareitti. Välillä ehtii kuitenkin päästä vähän erämaatunnelmaankin, jos ei ole turhantarkka. Susitaipaleen haluan kyllä vielä joskus mennä kokonaan.

Ihan reitin alku oli pientä hiekkatietä, ja ohitettiin talon piha, jonka kohdalla oli autoilijoille varoitus: Varokaa kanoja ! Kanoja ei näkynyt, mutta polku kääntyi pusikkoon ja nousi vähitellen metsäautotielle ja Pienivaaralle. Kypsiä ja osittain myös raakoja puolukoita oli todella paljon pitkin matkaa. Vadelmat olivat pääasiassa jo ylikypsiä, mutta syötäviäkin löytyi kiitettävästi pientareiden puskista. Reitti kulki vuoroin metsäpolkuja, soita ja pitkospuita, vuoroin pieniä hiekkateitä aina Öykkösenvaaran sotahistoriallisille paikoille asti. Pitkospuut märällä olivat lähes hengenvaarallisen liukkaita kaikki, joten piti varoa joka askelta ja edetä hitaasti suokohdat. Öykkösenvaaralle on tehty opasviitoitettu jatkosodan tapahtumiin liittyvä kiertoreitti. Kävimme tutkimassa juoksuhautoja ja kurkistimme yhteen korsuun, mutta koko reittiä emme käyneet katsomassa. Pian Öykkösenvaaran ohitettuamme alkoi sataa, mutta ei kovaa.

pojat Öykkösenvaaran huipulla

Reitti jatkui pitkin harjua, jonka molemmin puolin oli järvet nimeltä Sysmä ja Eteläinen Pitkäjärvi. Paikoin maisemat lähestulkoon vetivät vertoja Pielisen maisemille Kolin seudulla, harju oli siis varsin korkealla. Erityisen kaunis oli Sysmänsärkän seutu. Aurinkokin pilkisti pilvien lomasta hetken aikaa, ja jäimme nautiskelemaan sen lämmöstä mättäillä istuskellen ja eväitä syöden. 2013 oli myrsky kaatanut Sysmänsärkällä paljon puita, ja tuhot olivat edelleen nähtävissä. Matkanvarrella oli aivan mahdottoman paljon kanttarelleja ja herkkutatteja, kuten myös kaikenlaisia muita sieniä. Oli pakko pysähtyä välillä kanttarelleja poimimaan, mutta suurin osa oli vain jätettävä, vaikka maa oli keltaisenaan, kun en olisi pystynyt niin paljoa syömään millään. Myös mustikoita oli paljon, ja olivat vielä hyvinkin syöntikelpoisia. Suolla näkyi karpaloita, vielä raakoja.

Sysmänsärkällä paistoi aurinkokin

Lopulta harjulta laskeuduttiin Myllylammen rantamille ja ylitettiin puinen, hyvin liukas pieni silta. Sen jälkeen vajaa kilometri, ja oltiin Pohjoisen Pitkäjärven autiotuvalla. Alunperin oli ollut suunnitelmani, että jatkettaisiin vielä Kontiovaaran laavulle, mutta koska harvemmin on päästy yöpymään autiotuvissa, kun niissä on yleensä ollut porukkaa, niin päätin jäädä tähän yöksi. Kävelymatkaa kertyi tälle päivää vain 12 km, mutta se tuntui eilisen pidemmän matkan jälkeen kyllä juuri sopivalta. Asetuimme siis taloksi. Tupaan olisi lavereille mahtunut tiiviisti aseteltuna ainakin 12 henkeä, kuten normaaliin autiotupaan yleensäkin. Kamina oli toimiva. Pientä haastetta oli halkojen kanssa: Halkokatoksessa oli tarjolla metrisiä puoliksi halkaistuja koivupöllejä, joten ensin piti sahata ja sitten pilkkoa. Puuaines osoittautui niin kovaksi, että vaivoin sain yhden pöllin pätkän paloiteltua. No, ei voi mitään, parhaani yritin.

Valmistin kaminan liedellä paistinpannulla keräämäni kanttarellit ja tatit sipulin ja voin kera. Iltapalaksi keräsin vielä muutaman desin mustikoita.

Pohjoisen Pitkäjärven tuvalla

Mökin vieraskirjan perusteella kävijöitä oli käynyt harvakseltaan. Minua edelliset 8.9. saksalainen pariskunta, ja tätä ennen 5.9. joku mies oli käynyt rakentamassa uuden sahapukin ja yöpynyt samalla tässä. Pohjoisen Pitkäjärven autiotupa on Ilomantsin kunnan ylläpitämä. Tupa oli ihan siistissä kunnossa.

Kilpisjärvi-Halti vaellus koiran kanssa, Osa 2.

2015-08-31T21:45:00+03:00

Pitsusjärvi aamulla.

La 15.8. Sigtagurajohka/Kahperusjohka - Pitsusjärvi (18,6 km)

Heräsin klo 5:00, kun vilutti. Kokeilin tällä kertaa nukkua ilman kerrastoa ja muita lämmikkeitä makuupussissa, mutta näin oli liian kylmä. Join hiukan teetä ja söin pari näkkileipää, katsoin ulos, oli synkän pilvistä mutta jo valoisaa. Jatkoin unia, ja heräsin seuraavan kerran klo 10, jolloin aurinko paistoi taivaan täydeltä.

Lähdimme jälleen liikkeelle puolilta päivin. Tunturin laakeuksilla vastaan tuli pian 6 kpl juoksulenkkeilijöitä, joilla oli pelkät pienet juomareput mukana. Tervehdyksiä vaihdettiin mutta muuten ei jääty juttusille. Maisemat olivat jälleen hienot (Gahperusvarrin alue). Tunturilta laskeuduttiin alas kurun laitaa, ja edessä pohjoisessa välkehtivät Meekonjärvi ja Skadjajärvi. Idässä kohosi pylväsmäinen Saivaara. Alhaalla järven rannassa näkyivät myös Meekonjärven autiotuvan rakennukset ja edessä kuohui Bierfejoki, joka ylitettiin siltaa pitkin. Reitin tässä kohdassa seurasi järven rannoilla vaikeakulkuista kivikkoa, ja etenimme hitaasti. Pitkästä aikaa tänään näkyi maisemassa myös tunturikoivuja, kun puita ei ollut näkynyt tähän saakka muualla kuin aivan reitin alussa Kilpisjärvellä. Levähdimme Meekonjärven pohjoisrannalla puoli tuntia, join kahvit, ja katselimme haukkapesueen lentoharjoituksia järven länsirannan jyrkänteillä. Kiikareita ei ollut tarkempaa lajinmääritystä varten, mutta voimakkaan ääntelyn perusteella jälkikäteen olin tunnistavinani lajin tunturihaukaksi, mikä olisikin hieno havainto, sillä laji esiintyy uhanalaisena vain Suomen pohjoisimmassa tunturilapissa ja pesii nimenomaan jyrkänteiden laidalla. Toinen alueella esiintyvä mutta edellistä pienempi laji on muuttohaukka, joka sekin on uhanalainen.

Pitsusköngäs

Sitten jatkettiin matkaa. Tähän mennessä juoksulenkkeilijöiden lisäksi ei ollut tullut vastaan kuin 1-2 kulkijaa tälle päivää. Edelleen aika paljon kivikkoa, kun reitti jatkuessaan myötäili Vuomakasjoen vartta.

Miskalla oli jo aamulla ollut tassuvaivaa, joten olin suojannut tassut sideharsolla ja kumisilla Paws tossuilla. Myös viime vuoden vaelluksella parina päivänä oli ollut samanlaista ärsytystä anturoiden väleissä, joten olin osannut varautua. Lähinnä siis pientä punoitusta ja aristusta, ei mitään varsinaisia haavoja tai nirhaumia, mutta pienetkin vammat anturoiden väleissä saavat kyllä koiran nuolemaan tassuja ja ontumaan vaikeakulkuisessa maastossa. Nyt jälkikäteen voi todeta, että tavallisessa tunturikävelyssä Miskan tassut eivät ilmeisesti juurikaan ärry, vaikka olisi kivikkoja ja karkeaa soraakin tunturissa, mutta rasitus taisi tulla nimenomaan siinä kohtaa, kun Miska juoksi tunnin verran täyttä vauhtia tunturissa porojen perässä. Tassuvaivaa oli siis vain nyt lauantaina ja seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina, ei tossuja enää tarvittu kun yön yli olin pitänyt ne voideltuna, kuivana ja puhtaana kääreissä, ettei koira päässyt nuolemaan tassun pohjia.

Kumiset ilmapallon näköiset Paws-tossut ovat sikäli tosi hyviä, että ne eivät irtoa kuten käy helposti kaikkien muiden tossuviritysten kanssa. Kumitossujen haittana oli se, että kivikossa koira välillä liukasteli, kun joutui paljon hyppelemään kiveltä toiselle.

Toinen, mikä pysyy hyvin, on itsekiinnittyvä joustava liimaside (cobain tms) + urheiluteippi vahvikkeena, mutta sen käyttö tulee aika kalliiksi, kun joutuu laittamaan uudet melkein joka päivä.

Hieman ennen Vuomakasjärveä oli upea koski, ja joen vastarannalla aivan tasaista, vihreää nurmea, johon olisi ollut hyvä laittaa vaikka leiri pystyyn. Polku myötäili tässä kohtaa jyrkkää kalliorinnettä, jota pitkin valui pieniä puroja noroina. Joki ylitettiin puista siltaa pitkin. Ennen siltaa pidimme tauon, makoilimme mättäillä ja katselimme kirkasta sinitaivasta. Sillan ylitettyämme ilmestyi moottori päristen kuin tyhjästä suoraan yläpuolellemme helikopteri, joka laskeutui joen tasaiselle puolelle ilmeisesti noutamaan muutamaa siellä kävellyttä retkeilijää.

Vuomakasjärven länsirannalla oli Rajavartioston mökkejä. Siitä Kalottireitti jatkui Pihtsusjoen jylhiä rantoja pitkin kohti pohjoista. Ohitimme komean vesiputouksen, Pitsuskönkään, jonka varrella piti taukoa pari retkeilijää. Sitten seurasi loputtomalta kivikolta tuntunut usean kilometrin pituinen Pitsusjärven ranta. Ohitimme parit porokämpät, joilla näytti hiljaiselta.

Pitsusjärven tuvalla olen ollut joskus muinoin (v. 1999 ?) Oulun yliopiston partiolippukunnan talvisella hiihtovaelluksella kaamosaikaan. Se reissu on edelleen yksi huikempia kokemuksia elämässäni ikinä. Käsivarren alueen laakeat, puuttomat maisemat tekivät suuren vaikutuksen. Erityisesti talvella näyttää siltä, kuin ei oltaisi maapallolla ollenkaan, mutta kyllä nämä maisemat kesälläkin ovat kuin toiselta vieraalta planeetalta. Näkyvyyttä on kymmenien kilometrien päähän, maisemassa on jotain äärettömän rauhoittavaa. Talvella kaamosaikaan kun aurinko vain häämöttää horisontin alapuolella, tuntureiden yllä taivaat saavat mitä mielikuvituksellisempia värejä. Jokaisena kellonlyömänä ja jokaisena päivänä on aivan omanlaisensa värisävyt, vaihdellen tummansinisestä turkoosiin, vaaleanvihreään, violettiin, purppuranpunaiseen, hennon pastellisiin sävyihin, oranssiin ja vaaleanpunaiseen. Välillä näkyi kerralla taivaankannen yllä koko sateenkaaren värikirjo. Näin siis talvella, kaamosaikaan. Sitä on vaikea selittää, ellei itse pääse näkemään täällä tiettömien taipaileiden keskellä talvisessa yössä. Edellisellä kerralla Pitsusjärvellä ollessani olin ollut kuumeessa, siis tuolla talvivaelluksella. Muut lähtivät täältä käsin huiputtamaan Haltia päiväretkelle, mutta minä jouduin jäämään tupaan lepäämään. Varaustuvan puolella asusteli poromies, jonka mukaan pääsin nostamaan verkkoja moottorikelkalla Pitsusjärven jäälle. Saimme sinä iltana koko vaellusporukalle kalaa ilta-ateriaksi.

Mökki näytti samanlaiselta kuin 15 vuoden takaisissa muistikuvissani. Väkeä siellä oli kuten muillakin reitin autiotuvilla. Järvellä tuuli, ja aallokko kohisi kivisiä rantoja vasten. Jatkoin tuvalta vielä noin kilometrin verran pohjoista kohti, ja pystytin teltan melko ylös rinteeseen, koska rannassa oli tällä kohdin liian kosteaa. Leiriytyessä kello näytti 20:15. Pikkupesut onnistuivat hetteikkölammessa.

Su 16.8. Pitsusjärvi - Halti - Pitsusjärvi (18,0 km)

Yö meni rauhaisasti, välillä sopulit tai myyrät rapistelivat nurkissa. Kuikka huuteli järvellä ja aallot kohisivat rantaan vielä illalla, mutta aamulla oli peilityyntä. Taivas oli aivan pilvetön. Hieno sää lähteä huiputtamaan Haltia. Tarkoitus oli siis jättää tellta sijoilleen ja kävellä edes takaisin Haltille, jonne oli suuntaansa n. 11 km matka. Heti alkumatkasta ohitimme kauniin kirkasvetisen putouksen, jonka alapuolella vesi oli vaalean turkoosin väristä. Reitti Haltille ei ollut onneksi aivan niin kivikkoista koko matkaa, kuten olin pelännyt. Suorastaan helpohkoa maastoa ainakin tunturin juurelle saakka 6.2 km Pitsusjärveltä. Haltin juurella Haldijärven rannalla on autio- ja varaustuvat. Kyltti kertoi tässä kohden, että matkaa huipulle olisi vielä 4.5 km. Koko matka huipulle oli kivikkoa, mutta onneksi kivet eivät olleet kovin teräviä, eli koiran tassuille ihan mukavaa maastoa. Miskalla oli vielä alkumatkasta tossut jalassa, mutta otin ne tarpeettomina pois, ja sitä paitsi ilman tossuja kivillä hyppely oli paljon helpompaa.

Huipulta oli hienot näkymät, eikä tuulahdellut kuin leudosti. Yksinäinen korppi lenteli laakeuksien yllä. Siellä vierähti pari tuntia maisemia ihaillen, valokuvaten ja kahvitellen, eväitä syöden. Onnellisia hetkiä :) Haltin alue on ollut saamelaisille pyhää seutua, jolla on asunut useita seitoja. Tähän ovat syynä alueen luonnonolosuhteet sekä keskeinen sijainti tunturisaamelaisille. Aikoinaan Käsivarren lappalaiset kokoontuivat poroineen Halti-tunturin lähimaille kesällä räkkää pakoon. Nytkään hyönteisistä ei ollut merkkiäkään, vaikka alempana jokilaaksoissa niitä alkoi säiden lämmitessä olla melkoiset määrät. Haltin korkein kohta Suomen puolella on 1324 m, mutta sen huippu sijaitsee itseasiassa Norjan puolella ja on 1328 m korkeudessa. Valtakunnan raja kulkee siis tunturin laen halki.

Huipulla.

Kännykkäkin toimi, mikä tarjosi harvinaisen tilaisuuden lähettää kotiin viestiä, että olimme kunnossa ja matka oli sujunut hyvin. Matkapuhelinverkkoa kun ei reitin varrella ollut kuin aivan parissa paikassa ensimmäisten kilometrien jälkeen. Yleensä silloin kun Norjan puolelle oli hyvä näkyvyys joltakin tunturin rinteeltä, matkapuhelinverkkoa oli, mutta mikäli lännessä eli Norjan puolella oli jokin tunturi esteenä, niin verkko katosi. Suomen verkkoa oli ainoastaan Saarijärveltä etelään päin, ja siitä pohjoiseen - mikäli mitään verkkoa puhelimeen tarjoutui - oli se norjalainen verkko.

Klo 15 jälkeen lähdimme laskeutumaan alas tunturilta, mikä sujui luonnollisestikin paljon nopeammin kuin nousu. Matkalla Miska intoutui leikkimään lumessa, lunta kun oli rinteillä siellä täällä muutaman kymmenen metrin läpimittaisina lämpäreinä. Ilta-auringossa kaikki näytti matkan varrella entistäkin hienommalta, ja piti pysähdellä jatkuvasti valokuvaamaan. Ketään ei ollut näkynyt tuntikausiin, viimeksi tuli muutama vastaantulija tunturille nousuvaiheessa. Teltta näkyi jo kaukaa Pitsusjärven rantarinteessä. Saavuimme sinne puoli kuuden aikoihin.

Teltassa olikin sitten kuuma kuin saunassa. Kelit olivat viimeisen vuorokauden aikana lämmenneet helteeksi asti, ja vähitellen alkoi myös hyttysten ja mäkäräisten sekä polttiaisten määrä uhkaavasti lisääntyä...

Avasin teltan hyttysverkolliset ikkunat, ja annoin ilman virrata teltan läpi. Molemmin puolin siinä makoillessa näkyi lumihuippuisia tuntureita ja jänkää, sinistä taivasta ja kimmeltäviä vesiä. Kyllä kelpasi nautiskella. Lepäilin lämpimässä ilta-auringossa, joka tosiaan oli vielä melko korkealla lännessä. Odottelin veden kiehumista ja iltaruoan valmistumista, ja siemailin inkivääriteetä.

Haltilla oli myös lunta.

Ma 17.8. Pitsusjärvi - Gahperusvárri (14,5 km)

Aamulla oli heti kuuma teltassa, ja ryhdyin aamutoimiin kaikessa rauhassa. Pitsusjärvi oli ällistyttävästi peilityyni, tunturit heijastuivat sen pinnasta hienopiirteisinä. Pilven hattaraakaan ei näkynyt. Lähdimme taivaltamaan etelää kohti, eli paluumatka oli alkanut. Haltille mennessä ei oikein voi tehdä kesäaikaan ympyräreittiä, vaan on ainakin osalla matkaa mentävä samaa reittiä edes takaisin. Talvella reittivaihtoehtoja voi olla enemmän.

Ennen porokämppiä Pitsusjärven rannassa totesin niin sopivan virran, että oli pakko pysähtyä pesemään hiukset. Se onnistuikin vallan mainiosti, ja bonuksena viilensi mukavasti. Jatkoimme Pitsuskönkään putoukselle pitämään taukoa, sateenkaarikin näyttäytyi virran yllä. Siitä matka jatkui kuumuudessa vähitellen kohti Vuomakasjärveä ja sitten Meekonjärvelle. Vaatetuksessa olin joutunut vaihtamaan kevyempään, kun sateen- ja tuulenpitävillä housuilla ei enää voinut kulkea hiostavuuden vuoksi. Helteitä en osannut odottaa, joten varsinaisesti mitään sortseja ei mukana ollut. Niinpä oli tyytyminen mustiin kerraston housuihin, jotka saivat käydä tällä erää trikoista, kiskoin vain lahkeita hiukan ylös päin.. Tuskimpa kukaan vastaantulija huomasi, että käytännössä kävelin siellä alushoususillani. Lierihatulle oli myös käyttöä, kun aurinko porotti. Aurinkorasvan virkaa sai toimittaa SPF 30 -kertoimella varustettu huulirasva, jota onneksi oli mukana kaksi puikkoa.

Mäkäräisiä, hyttysiä ym räkkää alkoi nyt olla runsaasti, kun alkumatkasta niitä ei ollut ollut käytännössä laisinkaan. Voin kertoa, että tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän, miksi porot pakenevat korkealle tunturiin kesäisin.

Päivämatkaksi tuli n. 14.5 km, väsytti jostain syystä tänään sen verran paljon, että aloin leiriytymispuuhiin jo ilta kuuden maissa. Pyrin löytämään leiripaikan vähän korkeammalta tunturista, jotta hyönteisiä olisi vähemmän. Mutta missään ei tuullut henkäystäkään, mikä samalla tarkoitti, että ötökät pärjäsivät myös tunturin laella vallan mainiosti ! Teltan pystytys kävi hirveällä kiireellä ,jotta saisin Miskan äkkiä telttaan turvaan. Kivet painoiksi teltan kulmiin, maahan on tunturissa kivikovaa eikä koukkuja pysty siihen iskemään. Teltassa oli kuuma, kun aurinko porotti korkealla. Uloskaan ei voinut mennä, sillä räkkäparvet hyökkäsivät välittömästi. Sain kuitenkin pakolliset iltapesut tehtyä ja ruoat keiteltyä. Lihavihannespata oli maittavaa. Hieman viileni vasta auringon laskettua.

Tänään oli näkynyt myös perhosia ja kimalaisia, eli kesä tuli täydellä voimallaan säiden lämmittyä. Ilmeisesti kovin lämmintä ei ollutkaan ollut koko kesänä ennen kuin vasta nyt tällä viikolla, jonka me vietimme käsivarressa. Lisäksi kesäisyyden huipentumana tänään lenteli tunturissa, erityisesti Meekonjärven rannalla, pääskysiä !

Ti 18.8. Gahperusvarri - Coahppeluoppal (19,5 km)

Aamulla oli jälleen kuuma. Teltan tuuletusikkunat olivat auki, mutta silti jo klo 8 alkoi olla tukalaa. Porotokka jolkotteli teltan ohi räkkää pakoon. Kävin joessa aamupesulla, kun alkoi kuulua outoa jylinää. Ilmeisesti samainen lauma, ympyrälenkin laukattuaan, rynnisti joenuomaa pitkin aivan vierestäni. Teltta äkkiä kasaan ja sitten tallustimme Miskan johdolla aikamoista vauhtia matkaan. Guonjarvaggin kurun kohdalla ei jostain syystä ollut räkkää, ja pidimmekin siinä pitkän tauon, otimme jopa pienet torkut. Söin lounaskeiton ja näkkileivät. Oli mukava loikoilla auringossa. Sitten nousimme melko rankan nousun Guonjarvárrille, jossa oli ihana pitää kahvitauko: Ei ollut kuuma, kylmä eikä ötököitä, kun oltiin 1000 m korkeudessa. Laskeuduimme aika haipakkaa kohti Saarijärven tupaa. Matkalla avotunturissa oli puron varrella parikymmentä pientä kahlaajaa, joista ainakin osa oli keräkurmitsoja, mutta osa luultavasti jotakin sirrejä, mahdollisesti suosirrejä. Saarijärvelle laskeutuminen oli paikoin mutaista, kosteaa kivikkoa, mutta pääsimme lopulta perille asti. Tässä vaiheessa matkaa oli kertynyt 16.4 km. Saarijärvi oli peilityyni, oli todella kaunista. Vesi oli niin kutsuvan kirkasta ja läpikuultavaa, että päätin pulahtaa - tavoistani poiketen - uimaan ! Kyllä virkisti hikisen päivän jälkeen, eikä vesi tuntunut mitenkään erityisen kylmältäkään. Nautiskelin kelistä suuren kiven päällä rantaviivassa ja keittelin siinä myös iltaruoat. Jatkoimme vielä klo 18 jälkeen matkaa ja leiriydyimme n. 4.0 km päähän Čoahppeluoppalin rannalle Norjan puolelle rajavyöhykettä. Matkalla tehtiin hauska luontohavainto, kun pikkuinen kärppä tuli uteliaana kurkistelemaan meitä kivikosta, ja ehdin saada siitä muutaman kuvankin.

Ke 19.9. Čoahppeluoppal - Kilpisjärven luontokeskus ( 8.0 km)

Takana kohoaa jylhä tunturi Saana.

Matkaa Kilpisjärvelle oli kuljettavana enää n. 8 km, joten saatoimme lähteä kaikessa rauhassa liikkeelle aamupäivällä. Keli oli lämmin, ja monessa kohtaa tuntui kuin en olisi aiemmin kulkenut kyseistä kohtaa, jotenkin ensimmäisen päivän kävelty reitti oli näyttänyt (erilaisessa säässä ja mielentilassa?) aivan erilaiselta kuin nyt paluumatkalla. Miska oli virkeä ja hyvävointinen, ja selvästi tiesi, että oltiin lähestymässä tuttua ja turvallista seutukuntaa.

Aivan loppumatkasta pysähdyimme vielä Čahkaljärven rannalla ja pulahdin jälleen uimaan. Sitten tallustimme autolle, ja lähdin melko heti hiukan syötyämme ajelemaan Kilpisjärveltä Kolariin päin, ajatuksena oli että olisin ajellut vielä Ouluun asti samana iltana, mutta loppujen lopuksi jäimme johonkin Aavasaksan lähistölle leirintäalueelle mökkeilemään yhdeksi yöksi, ja jatkoimme Ouluun vasta seuraavana aamuna.

Oulusta torstaina ajelin Helenan ja Pertin maatilalle Sotkamoon, jossa yövyimme aitassa. Sieltä perjantaina matka jatkui Ristiinaan mökille, ja lauantaina kotiin Espooseen

______________________________________

YHTEENVETO: Kuljettu matka yhteensä n. 103 km.

Rinkan paino lähtiessä: 25 kg

Ajankohta: 13.-19.8.2015

RINKAN SISÄLTÖ:

*Vaatteet:

-pitkähihainen kerrasto

-fleecetakki

-kevytuntuvatakki

-sadetta ja tuulta pitävät housut

-core tex -takki (ohut, pitää vettä ja tuulta)

-2 pipoa

-fleecekauluri

-käsineet

-1 pitkävartiset paksummat sukat

-4 tavalliset sukat

-2 lyhythihaista urheilu-T -paitaa

-2 pitkähihaista teknistä T-paitaa (1 olisi riittänyt)

-4 alushousut (voi pestä, vähempi olisi riittänyt jos ei ole sateista koko ajan)

-crocs-tossut leirikäyttöön

-Vaelluskengät (ilman ei olisi pärjännyt kivikossa, pitää olla nilkkaa tukevat kengät ja kova pohja)

*Teltta

*Makuupussi (+ puuvillainen sisäpussi, olisi ollut nytkin hyödyllinen)

*Makuualusta

*Trangia (käytössä lainatrangia vuodelta 1995, jonka totesin olevan melkoisen huonossa kunnossa, ensi kerralla ehkä sitten jo oma hankittava :) )

*Polttoainetta trangiaan, 1 litra Marinolia (testattu kulutus oli tällä laitteella n. 0.5 dl per kerta, kun vettä kiehutettiin kerrallaan n. 8 dl eikä tarvinnut keittää mitään. Polttoainetta jäi 1/3 eli 3 dl vielä käyttämättä)

*Tulitikut + varalla sytytyspaloja + sytytyslevyä (nuotion sytytys sateella ?)

*Pressu (kätevä mm. tauoilla sateen tai mäkäräisten suojana, nopea levittää)

*Ruokailuvälineet ym.

-muovinen lusikka-haarukka

-juomamuki (muovinen,kevyt)

-kokoon taittuva 2 litran vesisäiliö (yhdelle sopivan kokoinen)

-juomapullo

-Termospullo 5 dl

-puukko

-tiskaus-sieni ja fairyä (pienessä lääkepurkissa)

-koiralle ruokakuppi (kevyt mikroateriasta saatu kertakäyttövuoka, toimi hyvin)

MUUT:

*kamera (järkkäri + pieni taskukamera)

*GPS-laite (ei tarpeen merkityillä reiteillä, mutta halusin opetella laitteen käyttöä)

*kartta

*matkapuhelin

*rannekello

*otsalamppu (on hyvä myös kesällä! hämärässä teltassa on helpompi lukea karttaa illalla jne)

*päiväreppu (käytössä pieneksi paketiksi taittuva Haltin retkireppu)

Hygienia:

*pyyhe

*hammasharja ja -tahna (matkakoko)

*pieni pullo saippuaa/ sampoota

*kynsisakset

*WC-paperi

*nenäliinaa

*hygieniapyyhkeitä pieni paketti

*hiusharja /pieni kampa

*aurinkovoide /huulirasva

*pyykkijauhetta pieni pss

*hakaneuloja, rautalankaa, nippusiteitä, kuminauhaa, narua

EA:

*sideharsoa 2 rll

*cobain tarrasidosta 1 rll

*urheiluteippiä 1 rll

*rakkolaastaria

*tavallista laastaria

*avaruuspeite

*lääkkeet

RUOAT (varattu 7 vuorokaudelle )

-muonitus onnistui hyvin, ei ollut yhtään liian vähän eikä liikaakaan, eli jäljelle jäi reissun päätteeksi pari pussikeittoa, kaurahiutaleita sekä pussillinen pähkinä-rusina-suklaasekoitusta. Ei ollut nälkä missään vaiheessa, eli ruokaa oli tarpeeksi.

*Real TurMat -retkimuonia 6 pss

*Italian pata (knorr) 1 kpl

*Soijarouhetta 2.5 dl

*Paahdettua sipulia 1 dl

*Tonnikalaa 2 pss (á 85 g)

*Näkkileipää 3 x 200 g

*Meetwurstia 1 pkt

*Aamupalajuustoja 1 pkt

*Kaurahiutaleita puuroa varten 7 aamulle 2 annoksen pusseissa

*Blå band retkimarjakiisseli 3 dl 1 kpl

*Blå band pieniä pussikeittoja (1.5 dl) 3 kpl

*Pähkinä-rusina-suklaa -sekoitusta 200 g pusseissa 7 kpl

*Daim-suklaapatukoita (pieniä) 4 kpl

*Paussi välipalapatukoita (kaura-omena) 6 kpl

*Proteiinipatukoita 2 kpl

*Ruissipsejä 1 pss

*Teepusseja 8 kpl

*Pikakahvijauhetta 2 annosta /pv

*Hunajaa 3 annospussia

*Suolaa pienessä pussissa

KOIRAN EVÄÄT:

*Normaalia kuivamuonaa 7 päivälle (annoskoko 1.5-2 kertainen normaaliin verrattuna; lämpimällä säällä riittää, kylmällä pitäisi olla enemmän)

*2 rasvaista porsaannahkaluuta

*Kuivattuja koiran kanafileitä 1 pss

*Ziwi Peak -kuivamuonaa 150 g

*Pieni valkosipulivoipaketti (energianlähteenä, lisäsin aterioihin)

-Lisäksi sai näkkäriä, juustoa ja meetwurstia makupaloina. Viime vaelluksella koiran ruoka oli loppua kesken, ja keitimme sille riisiä ja muita ihmisten ruokia loppumatkasta.

Koiran muut tarvikkeet:

*reppu

*fleece-haalari yöksi

*sadetakki + 1 lämmin takki

*Paws kumitossuja

Kilpisjärvi - Halti, 100 km vaellus koiran kanssa, Osa 1.

2015-08-31T20:47:00+03:00

Viime vuonna olimme Miskan kanssa vaelluksella Lemmenjoen maisemissa, ja siitä lähtien oli ollut kova into päästä uudestaan samoilemaan Lappiin. Kirjoittelin reissussa muistiinpanoja, ja tämän jutun lopussa on mm. varustelistaa ja ruokatarvikelistaa itsellekin muistutukseksi seuraavaa vaellusta varten. Tämä tarina on kahdessa osassa, jotta yhden artikkelin tiedostosta ei tule liian raskasta käsitellä. Kuvia löytyy isompina ja hienompina tiedostoina lisää täältä:

*** https://goo.gl/photos/qscswyuoW3N5EpNDA ***

Reittimme kartalla, yöpymispaikat numeroitu. Eli 6 yötä, 7 päivää.

Ajankohta: 13.-19.8.2015 *Kuljettu matka: 103 km.

Ke 12.8. Helsinki-Kolari autojuna

Keskiviikkoiltana auto lastattiin Kolarinin menevään junaan Pasilan Veturitiellä, ja hyppäsimme Miskan kanssa itsekin kyytiin makuuvaunuun Pasilan asemalta. Juna oli vanhaa mallia, ja raiteet pitivät melko kovaa kolketta, uni ei meinannut alkuun tulla. Tein vielä viimeisiä suunnitelmia ja tarkistin varustelistaa, mitä pitäisi hankkia Kolarista tai Kilpisjärveltä. Nukahdettuani olisikin sitten unta riittänyt, mutta kävin ennen Kolariin saapumista aamupalalla junan ravintolavaunussa. Kymmenen maissa aamulla juna oli perillä Kolarissa, ja odoteltiin puolisen tuntia, että saatiin auto ajettua ulos junasta. Sitten tankki täyteen, ja ajomatka kohti Kilpisjärveä saattoi alkaa. Matkaa Kolari-Kilpisjärvi on n. 270 km, jonka ajeli kolmessa ja puolessa tunnissa. Sää oli puolipilvinen, +12*C. Iltapäivällä olimme Kilpisjärvellä, jossa kävin vielä hakemassa viimeiset ruokatarvikkeet ym paikallisista kaupoista, syötiin ja sitten menoksi.

To 13.8. Kilpisjärven luontokeskus - Coahppejärvi ( 9,8 km)

Torstaina iltapäivällä lähdimme siis Kilpisjärven luontokeskukselta Saanatunturin kupeesta talsimaan pitkin Kalottireittiä. Miskalla oli n. 1.5 kg painoinen pikkureppu selässä, ja se tassutteli kiinteästi perässäni, kuono melkein pohkeessa kiinni, ja tässä vaiheessa vaikutti siltä että mitään hihnaa ei tarvittu, kun se ei osoittanut mielenkiintoa poiketa polulta juurikaan. Miska arveli meidän olevan ilmeisesti valokuvausreissulla, ja tarjosi poseeraamista erilaisilla korokkeilla, kuten kivillä ja sammalmättäillä.

Polku oli heti alkuun kivikkoista ja paikoin hyvinkin hankalakulkuista louhikkoa, jossa piti hypellä kiveltä toiselle rinkka selässä varoen, ettei jalka lipeä. Otin Miskalta välillä repun pois, ja tällöin se liikuskeli hiukan laajemmalla alueella ympärilläni, mutta ei siltikään montaa metriä kauemmas lähtenyt. Sopuleita oli koko reissun ajan paljon, joka puolella. Niitä vilisteli pitkospuilla ja varvikossa, kivien väleissä ja purojen rannoilla. Yleisimmät linnut vaikuttivat olevan tunturikihut, jotka ovat hyvin reviiritietoisia ja hyökkäileväisiä, jos vahingossa erehtyy menemään niiden alueelle. Kapustarintojen huutelua kuului monessa paikassa, ja muitakin kahlaajia näkyi vesistöjen rannoilla.

Vastaantulijoita tuli jo ensimmäisenä päivänä muutamia. Melkein kaikilla muilla paitsi minulla oli kävelysauvat käytössään, ja en olivatkin hyödyksi näillä poluilla, joissa jalka helposti lipsahtaa ja nilkka nyrjähtää.

Aurinko laskee tähän aikaan vuodesta vasta hiukan ennen klo 23:a näillä leveysasteilla, joten valoisaa aikaa vaeltaa olisi riittänyt tällekin päivää ihan hyvin. Päädyin kuitenkin leiriytymään vajaan 10 km päähän lähtöpaikasta, Suomen ja Norjan rajalle, Čoahppejärven ja pienen puron rannalla. Vettä sai purosta ja siinä jäisessä vedessä pystyi tekemään myös pienet peseytymiset. Vaelluspyyhkeen, jonka olin hankkinut reissua varten, totesin heti tosi hyväksi, sillä se on äärimmäisen ohut ja kevyt, mutta tästä huolimatta sillä kuivasi hyvin.

Iltaruoaksi valmistin trangialla chili con carne -retkiaterian ja teetä. Kylmä tuli jo ruokia valmistaessa, vaikka laitoin kaikki mukana olevat lämpimät vaatteet päälle (kerraston, kevyuntuvatakin, fleecen, coretex-takin, pipon, kaulurin ja hanskat). Tuuli oli kova ja teltassa sisällä veti. Kuului erilaisten lintujen ääniä. Ainakin kuikka huuteli järvellä, sekä jokin koskelo tai kaakkuri, kanalintu sekä tunturikihuja. Kauempaa kuului poronkellojen kalkatusta, johon nukahdin.

Pe 14.8. Coahppejärvi - Sigtagurajohka (14,5 km)

Yöllä oli tyyntä. Nukuin sikeästi, samoin Miska, jolle laitoin nukkuma-alustaksi puolityhjän rinkan. Miskalla oli öisin päällä muutenkin aina fleecehaalari, ja aamuyön viileimpinä tunteina peittelin sen lisäksi omalla untuvatakillani. Näin sillä oli varsin lämpimät oltavat, eikä tällä reissulla vaikuttanut olevan kylmä yhtenäkään yönä. Yölämpötilat tosin eivät varmaankaan alhaisimmillaankaan käyneet tällä kertaa kuin +3*C:ssa. Makuupussini mukavuusalue ulottuu tuoteselosteen mukaan n. -2*C:een ja tämä vaikutti pitävän paikkansa. Silti makuupussissa oli hyvä olla kerrasto ja sukat päällä öisin, ja kylmimpinä yön hetkinä lisäksi pipo ja kauluri sekä fleece.

Heräsimme auringonpaisteeseen klo 10:20. Aurinko nousee jo klo 4:30. Aamut tuppasivat meillä kuitenkin venymään, ja ensimmäisenä aamuna lähdimme liikkeelle klo 12 jälkeen. No, eihän ollut kiire minnekään.

Saarijärven autiotuvalle oli telttapaikastamme n. 2 km matkaa, mutta emme pysähtyneet siellä, sillä sisällä oli jo porukkaa (eikä koiria saa viedä autiotupiin sisälle). Tupa oli kahden järven välissä. Pidimme tauon parin kilometrin päässä Saarijärveltä. Matkanteko oli hidasta ja vaivalloista runsaan kivikon vuoksi. Tauolla keitin teetä ja kaurapuuroa ja söin evääksi aamulla tehdyt näkkileivät. Sitten jatkoimme matkaa. Keli kirkastui ja aurinko paistoi upeasti.

Sitten se tapahtui: Miska karkasi porojen perään. En tajunnut varoa, kun edellisellä vaelluksella se oli tehnyt vain pieniä pyrähdyksiä porojen suuntaan, mutta oli tullut aina heti takaisin. Poroja nähdessäni aloinkin nyt typeränä vain kaivaa kameraa esiin, ennen kuin tajusin, että Miskahan jo laukkaa reppu selässä pitkin jänkää porojen perässä. Ja aloittaa ajohaukun. Yritin huudella perään, mutta liian myöhään. Edessä oli lisää poroja, ja koira vain kiihdytti. Miska pinkoi vauhdilla itään päin tunturin yli ja katosi mustana pisteenä jonnekin horisonttiin. Huutelin, karjuin ja viheltelin, mutta tällä ei ollut mitään tehoa, ääni kantaa todella huonosti. Vain tuuli humisi ja kurun pohjalla virtaava joki kohisi vastaukseksi.

Aurinko paistoi yhä räikeämmin. Kerran näin Miskan juoksevan korkealla tunturissa n. 300 m päässä länteen päin, ja sitten se taas katosi. Minuutit kuluivat. Vaeltelin ympäri rinteitä, tähystelin ja kutsuin koiraa. Ei merkkiäkään. Aloin hätääntyä ja itku nousi kurkkuun, koska alueella oli hyvin runsaasti poroja, ja mikäli Miskaa suinkin kiinnostaisi, siltä ei tekeminen loppuisi vielä moneen päivään, ja se voisi ajautua kymmenien kilometrien päähän porotokan perässä. Mietin, mitä voisi sattua. Miska voisi loukata jalkansa kivikossa tai jäädä repustaan kiinni johonkin, josta sitä ei ikinä löydettäisi erämaan keskeltä. Poromiehet voisivat myös ampua sen, sillä heillä on siihen lupa (jos irrallaan oleva koira hätistelee poroja poronhoitoalueella). Mietin mitä tekisin, ja päätin palata kohtaan, josta Miska alun perin karkasi. Olin tässä vaiheessa jo melko epätoivoinen, aikaa oli kulunut n. 50-60 minuuttia, kun näin Miskan laukkaavan idästä, siitä suunnasta johon se alun perin lähti, kohti paikkaa, jossa olin sen kadottanut. Aloin huutaa niin lujaa kuin jaksoin, ettei se vain lähtisi uudestaan minnekään. Se huomasi minut ja otti suunnan kohti, jatkoin huutamista, ja niin Miska juoksi luokse, ja sain sen syliini. Halasin sitä ja vannoin, että en enää vahingossakaan päästäisi sitä karkaamaan. Mikä helpotus että se tuli takaisin ! Laitoin sille heti hihnan valjaisiin, otin repun pois ja annoin vähän syötävää. Koira vaikutti olevan kunnossa. Mikä helpotus, että se löytyi.

Miska hieman ennen kuin katosi näkyvistä ja heti sen jälkeen, kun olin saanut sen takaisin. Huom tyytyväinen ilme jälkimmäisessä kuvassa.

Sää jatkui hienona koko illan. Reitti kulki hienon kurun ja joen laitaa, ja lähti sitten nousuun Guonjarvarrin ja Duollehuippujen välistä. Tuuli oli koko nousun ajan vastainen tai hiukan sivusta, pohjoisesta. Rinkan kanssa meinasin lähteä lentoon, eikä rinkan sadesuoja ainakaan pysynyt kyydissä mukana. Reitin korkeimmalla kohdalla levähdimme kiviröykkiön suojissa. Miska laskeutui kerälle lepäämään ja ummisti silmänsä. Taisi olla hiukan väsyksissä karkureissustaan.

Tästä eteenpäin maisemat vain paranivat. Upeita jyrkkiä vuoria, edessä laakea syvä kuru (Guonjarvaggi), purojen ja järvien vedet kimmelsivät kuin tuhannet jalokivet, joet kohisivat. Laskeuduimme alas Guonjarvarrilta laaksoon, jossa joen ympärillä oli pehmeää, tasaista nurmea. Tähän olisi saanut oivan leirin pystyyn. Lisäksi oli nyt täydellisen tyyntä.

Miska havaitsi kivikossa sopulin, kun ihastelin kameran kanssa rinteiden pieniä keltaisi, valkoisia ja violetteja kukkasia. Sopuli käkätti äkäisesti kolostaan, kun Miska työnsi kuononsa litteän kiven alle, ja menin katsomaan. Nostin kiveä, ja sen allahan sopuli-parka kökötti suojattomana. Jyrsijän ääntely muuttui kimeämmäksi ja kielsin Miskaa jahtaamasta sopulia, ja hetken kuluttua otus juoksi toiseen koloon.

Miska ja sopuli

Ohitimme seuraavan autio- ja varaustuvan, Kuonjarjoen klo 18 maissa. Sielläkin oli ilmeisesti tupa täynnä porukkaa, emmekä pysähtyneet katsomaan tarkemmin. Kilpisjärvi-Halti -reitti on yksi suomen suosituimpia vaellusreittejä, ja ajankohtana elokuu on monelle vaeltajalle mieleisin. Jatkoimme Kuonjarjoelta vielä n. 3 km eteenpäin reittiä, ja hiukan ennen ilta kahdeksaa aloitin leirin pystytyksen Siktagurajohkan ja Kahperusjohkan varrelle. Teltan kasaaminen sujui jo nopeammin kuin eilen, sellainen 10-15 min siihen menee. Teltta on ollut minulla pari vuotta, ja hyväksi havaittu (Marmot Traillight 2P, kupoliteltta; paino n. 2.4 kg). Iltaruokana oli Real Turmatin retkimuonaa, tällä kertaa curry-kanaa, joka oli oikein maittavaa. Koska olin yksin reissussa, niin olin päätynyt ottamaan mukaan kevyitä mutta melko hintavia retkiaterioita, mutta ne olivat hintansa väärti. Minulla oli yhteensä 6 kpl Real Turmatin pusseja, ja kaikki ateriat olivat paitsi täyttäviä myös maittavia. Ja valmistus hyvin helppoa, kun vain kuuma vesi lisätään pussiin, ei tarvitse keitellä sen enempää, jolloin polttoainettakaan ei kulu paljoa.Ruoista lista tekstin lopussa.

Miska odottaa kun ruoka valmistuu.

Taas valtakunnan rajalla.

Miskan SM-koe 2015 katkesi tottiksen estenoutoihin: Ei maastoon

2015-08-28T07:26:00+03:00

Palveluskoirien SM-kilpailut käytiin tänä vuonna 7. - 9.8. Vantaalla. Tavoitteemme oli sama kuin viime vuonna, eli päästä tottiksesta läpi niin, että saataisiin kokeilla aina mielenkiintoisia ja haastavia SM-hakumaastoja.

Koko alkuvuosi oltiin käytännössä treenattu SM:iä varten, ja treeniaikaa luonnollisestikin satoja tunteja erityisesti maastojen osalta. Lisäksi sekä koiran että ohjaajan kuntotreeniä oli tehty, pyöräilyä, juoksua ja uintia. Alkukesästä oli ollut jos jonkinmoisia haasteita, jotka kuitenkin oli saatu selätettyä. Miska oli siis varsin hyvällä mallilla haun ja esineiden osalta juuri SM-viikonloppuun mennessä.

Myös tottelevaisuutta oli harjoiteltu määrätietoisesti. Siinä muut liikkeet olivatkin ihan hyvällä mallilla, mutta hypyn kanssa on ollut nyt ongelmia koko alkuvuoden, eli koiralla on vaikeuksia hypätä kapulan kanssa takaisin. Tämä johtuu tod näk siitä, että valitettavasti se on kolauttanut itseään muutaman kerran juuri paluuhypyllä, ja sen vuoksi epävarmuus hypyssä on kasvanut. Ja hyppyliikehän on sellainen, että koira pääsee sen kunnolla vain jos asenne on kohdillaan. Itsevarmuutta ja voimaa on oltava, muuten ei pieni mudi metristä hyppyä selvitä. Hyppy oli kuitenkin saatu elokuun alkuun mennessä paljon paremmaksi, hankin jopa kunnollisen oman hyppyesteen kotiin, jotta voitiin harjoitella tarpeeksi. Käytin Miskan myös pariin kertaan osteopaatilla, eikä alkukesän tutkimuksessa mitään erityistä vaikuttanut olevan. Heinäkuussa sitten meidän vaki-manuaaliterapeutti Anna Hammaren ei ollut saatavilla, ja kävimme meille ennestään tuntemattoman osteopaatin vastaanotolla. Siellä jäi ehkä aavistuksen epäselväksi, oliko jotakin pahempia jumeja vai ei, ja mielestäni hoito ei tehonnut kuten yleensä (eli koira oli hoidon jälkeen yhtä jäykkä kuin sinne tullessa). Tämä vähän jäi mietityttämään, mutta luotin kuitenkin siihen, että mitään erityistä ei ammattilaisen tutkimuksessa ja käsittelyssä löytynyt, lähinnä pientä kireyttä SI-nivelen seudussa.

Valitettavasti SM-kilpailuissa kävi sitten niin, että emme päässeet edes kokeilemaan maastoja, kun lauantai-aamuna suoritettu tottelevaisuusosuus epäonnistui osaltamme.

Lopulta se oli parista liikkeestä kiinni, joista lähti pisteitä roppakaupalla. Hyppyesteellä kiersi paluuhypyn, ja A-esteellä tapahtui ratkaisevin moka, joka oli minun oma: Heitin kapulan ensimmäisellä kerralla niin vinoon, että pyysin saada heittää uudestaan. Hädissäni annoin Miskalle siinä vaiheessa tuplakäskyn odottaa, kun lähdin hakemaan kapulaa heittääkseni sen uudestaan. Eli tästä lähti pari pistettä. No toinenkin heitto meni vinoon ja aivan liiian lähelle estettä. Koira lähti hyvin ylittämään menosuuntaan, mutta valitettavasti se ei päässyt suorittamaan estettä paluusuuntaan, koska kapula oli niin lähellä estettä ja vinossa kulmassa. Lisäksi kapulan palautuksesta lähti pisteitä, muistaakseni vino luovutusasento jne. Näin ollen A-esteeltä pistemenetyksemme oli 10-13 pistettä yhteensä. Paikallaolosta erinomainen, seuruusta hyvä, jäävistä muut hyvä, paitsi istuminen puutteellinen (jäi seisomaan). Tasamaanouto tyydyttävä (yleensä on ollutkin, koska liike ei meillä ole tarpeeksi "vietikäs"), eteenmeno erittäin hyvä. Yhteensä 70 p.

Muuten siis ihan kiva (= meidän oman tason mukainen, joka ei ole ikinä ollut erityisen huikea) tottis, mutta valitettavasti estenoudot johtivat niin suuriin pistemenetyksiin huomioiden meidän vanhat tutut ja tiedossa olevat puutteemme tottiksessa, että pisteemme eivät riittäneet 20 parhaan joukkoon ja jatkoon.

Onnea kuitenkin kaikille viikonloppuna hyvin suoriutuneille, erityisesti haun SM-kultamitalisteille Kaarinalle ja Hiskille sekä hopeamitalisteille Marialle ja Benille sekä pronssimitalin Antille ja bc Eliot Deabeille ! :) Toivotamme teille kaikille paljon tsemppiä pohjoismaiden mestaruuskisoihin NOM:iin, joka käydään tänä vuonna Ruotsissa.

PK-SM 2015 haku, tulokset

1. Kaarina Jaakola ja bcu Tending Lucky One, 278.5 p

2. Maria Wilenius ja labradorinnoutaja uros Helkyn Roquefort, 278 p

3. Antti Arponen ja bcu Eliot Deabei, 273 p.

_______

4. Henriikka Havukunnas ja bpgn Valkohampaan Au-Au, 225 p.

5. Liis Tönnov ja kelpie Kelmi Valtavalta, 225 p.

6. Heli Partanen ja ssn Amories Femina, 216.5 p

7. Minna Sarvanne ja bpmu Giramin Elric, 216 p

8. Minna Vilpponen ja bc Tending Ace Maker, 212 p

9. Kaisa Jämsä ja rwu Miklaus Lucky Touch, 210

10. Eveliina Kallio ja bokseriuros Flirtin Qorttelin Qurko, 205 p.

(huom, tämä sijoituslistaus 4.-10. ei ole virallinen, sillä vain kolme ensimmäistä saivat hyväksytyn tuloksen. Muilta koirakoilta jäi käsittääkseni vähintään yksi maalihenkilö löytymättä henkilöetsinnässä)

Uunituore käyttövalio, FI KVA, HK3, M-14 Miska !

2015-04-19T21:08:00+03:00

Perheeseemme on liittynyt 1.4.15 uusi jäsen, bordercolliepentu Sisu. Pentuun olen tietysti nyt panostanut täysillä, mutta ei toki Miskan hakutreenaamisesta olla missään vaiheessa jouduttu tinkimään. Miskasta tulikin ekassa tämän vuoden hakukokeessamme käyttövalio, hakuvalio, FI KVA ! Suurin tässä lajissa asettamani henkilökohtainen tavoite siis toteutui. Suomen viides käyttövaliomudi ikinä. Hakuvalioita taitaa olla Miskan lisäksi vain yksi, 90-luvulta sekin joten ei ole jokapäiväistä herkkua tämäkään mudimaailmassa.

Koe oli 19.4.2015 Somerolla, SPL Kuusjoen kentällä. Hyvin järjestetty koe, olosuhteet kohdillaan, pilvinen keli, +8*C. Pieni tuuli. Tuomarina Mika Laaksonen. Yht. 278 p, HK3, I-tulos.

Tottis 81/100 p.

Tästä ei hirveästi kerrottavaa. Meidän tavanomaista menoa taas esitelttiin, eli ei kovin hyvää mutta ei älyttömän huonoakaan. Ainoina varsinaisina poikkeamina hyppynoudossa paluuhypyn kierto ja eteenmenossa meni vasta toisella käskyllä maahan. Muut liikkeet ok.

Henkilöetsintä 167/ 170 p.

Meinasi mennä plörinäksi koko homma jo ennen kuin olin itse ehtinyt edetä keskilinjaa 50 metriä, nimittäin siinä vaiheessa koira katosi johonkin ajaksi X, eikä tullut takaisin vaikka miten huutelin. No syy oli tietysti se, että oli saanut aika kaukana olevasta maalimiehestä hajun. Mielestäni sieltä päin ei nyt varsinaisesti tuullut, mutta jotenkin on tuoli pyörinyt niin, tiedä sitten. Tässä vaiheessa myös itse heräsin siihen, että en ole muistanut palkata koiraa koko alkuvuonna treeneissä juurikaan keskilinjalle luoksetulosta. No eihän se ihme ole, jos koira ei sitten kokeessakaan kauheasti hakeudu luokse.

Taisin siinä Miskan ollessa teillä tietymättömillä ja sekuntien kuluessa jo peittää kasvoni ja ehtiä kirota, ja mumisin tuomarillekin että "tää oli nyt sitten tässä". Olin varma, että koira on ylittänyt keskilinjan ja kohta haukkuu maalimiestä jossain 100 m päässä vasemmalla. Helpotuksen huokaus, kun ilmaisuhaukku kantautui umpipiilolta radan oikealta puolelta. Ja eihän siinä muuta, mutta taisipa ko. piston leveys lähennellä 80 metriä, mikä on luonnollisestikin aivan liikaa. Note to self: treenaa piston leveyttä ja muotoa jatkossa !

Sen jälkeen loppurata sujuikin ongelmitta. Meille aina tuo radan alku on se kriittinen kohta, jossa sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa ei mitään ylimääräisiä haukahuksia lähdössä ollut, mutta sen sijaan lähti liiankin itsetietoisesti ja nenä auki asenteella, että "etsitäänpä se maalimies nyt samalla kertaa, oli missä oli". ;)

Toinen maalihenkilö oli keskilinjan vasemmalla puolella umparissa noin 200 metrissä, ja viimeinen maalimies 300 metrissä vasemman takakulman lähistöllä.

Miskan ilmaisut olivat hyvät jokaisella kolmella maalimiehellä. Tuuli tuli jotenkin viistost radani oikealta puolelta, ja oikealle pistottaminen ei sujunut läheskään yhtä hyvin kuin radan vasen puoli. Vasemmalle uppoamisessa ei ollut ongelmia ja pistot säilyivät asiallisen levyisinä, siis koira ei karannut käsistä. Oikealle puolelle taas jouduin lähettämään parista kohtaa uudestaan, kun teki vajaan, n. 30 m syvyisen piston.

Koska ilmaisuista ei lähtenyt pisteitä, ja koska kaikki maalimiehet löytyivät, ei työskentelystä tippuneet 3 pistettä pudottaneet arvosanaa kovin paljoa. Työskentelypisteitä vähensi syystäkin se, että suoritimme radan varsin minimaalisin pistoin, olisikohan tullut yhteensä n. 13 pistoa. Tästä voi sitten laskea, että keskimääräinen piston leveys on ollut yli 40 m. Ihanne olisi minulle sellainen 30 m, periaatteessa 25-40 m. Tuloksena joka tapauksessa hienot 167 /170 p.

Esineet 30/30

Meillä on esineissä ollut joko huonoa tuuria tai sitten osaaminen vain ei riitä (jälkimmäistä vaihtoehtoa tosin en usko, kun treeneissä ei ole mitään vaikeuksia ollut), kun ennen tätä koetta ei ollut noussut yhdessäkään 3-luokan hakukokeessa kolmea esinettä, vaan joka kerta vain 2 kpl. Esineet olivat tässä kokeessa vihoviimeisenä osasuorituksena. Fakta oli, että jos kaikki ei nouse, niin ykköstulokselle voi sanoa heipat. Ennen vuoroa tokaisin kisakaverielle, että nyt olisi Miskalla paikka tehdä elämänsä esineruutu. Ja sehän teki. Lähetin 3 kertaa ja joka pistolla toi esineen. Täydet pisteet.

Olin ilmoittanut Miskan jo talvella 30.5. olevaan hakukokeeseen, mutta päädyin lopulta jättämään kokeen väliin, kun nyt KVA-tittelin jälkeen ei ole enää "pakko" mennä minnekään. Ja kun itselleni kisaaminen on edelleen suht rankkaa, kun jännitän sen verran. Ajatuksena jos koira pysyy terveenä, olisi elokuussa käydä SM-kisat ja syyskuun alussa on Piirinmestaruuskisat.

PK-lehden juttu: Valmistautuminen koekauteen

2015-04-17T08:21:00+03:00

Palveluskoirat-lehden toimituksesta pyydettiin vastailemaan muutamiin kysymyksiin koskien valmistautumista alkavaan koekauteen. Totesin ensin, että "ehkä kannattaa kysyä joltakulta muulta, kun minulla ei vielä niin kauhean monelta pk-koekaudelta ole kokemusta...". Halusivat kuitenkin että raapustaisin jotakin, joten tartuin toimeen. Se olikin minun kannaltani ihan hyvä, kun samalla tuli mietittyä asioita oikein paperilla, ja todettua, miten loogista tai epäloogista oma toiminta on. Hyvänä asiana huomasin sen, että olen oppinut huomioimaan oman mielentilan ja vireyden merkityksen kilpailemista ajatellen melko hyvin. Se kun on vähintään yhtä tärkeää kuin koiran hyvinvoinnista huolehtiminen. Koirakko on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki on. Parannettavaa taas olisi selvästi mm. tottiksen treenaamisessa, se kun meinaa aina jäädä meillä maasto-osioiden treenaamisen varjoon.

Juttu ilmestyi uusimmassa Palveluskoirat-lehdessä (3/2015). Tässä nyt koottuna kysymykset ja vastaukset.

1. Mitkä ovat tämän vuoden kisatavoitteenne?

Toivottavasti koira pysyy terveenä, ja saadaan startata muutamassa hakukokeessa tämän vuoden aikana. Sen jälkeen oltaisiin jo plussan puolella minun mittapuulla. Harrastuskoiran terveys kun ei ole koskaan itsestään selvää. Onni on terve harrastuskaveri. Kokeista tulostavotteena kaiketi se kolmas KVA-arvoon tarvittava ykköstulos.

2. Mihin vaiheeseen koira jäi viime kauden lopulla?

Viime syksynä viimeiset kokeemme olivat elokuussa SM-koe ja syyskuussa NOM, joiden jälkeen jatkettiin treenejä normaaliin tapaan. Itselläni, kokemattomalla arvokisaajalla, painoi siinä vaiheessa kisaväsymys jo siinä määrin, että päätin ottaa loppuvuoden rennosti, enkä ilmoittanut koiraa enää kokeisiin. Minä kun en erityisemmin kilpailemisesta nauti, mutta treenaamisesta tykkään. Vähälumisuudesta johtuen kautta on jatkettu maastojen osalta harvakseltaan läpi talven.

3. Mitä olette tehneet talven aikana? Treenejä? Kunnon kohotusta? Lepoa? Pidätkö koirallasi selkeitä lepokausia?

Oman ja koiran mielen virkistykseksi on tehty meidän "hupilajeja" eli vähän agilityä ja tokoa silloin, kun hakutreenejä on ollut vähän harvemmin. Välillä on tullut useamman viikon treenitaukoja, lähinnä laiskuuttani. Tällöin on keskitytty ulkoiluun ja lyhyisiin hauskoihin tottis- ja esinetreeneihin lenkkien yhteydessä. Ehkäpä siis joulu-tammikuuta voi pitää lepokautena.

Tammikuussa aloitettiin vähän määrätietoisempi kuntotreeni, joskaan sitä ei ole mitenkään kovin tiukasti toteutettu. Tavoitteena joka tapauksessa että koira olisi koekauden alkaessa hyvässä kunnossa, terve ja vailla vammoja. Pidän tärkeänä varmistua siitä, että koira on 100%:n terve siinä vaiheessa kevättä, kun treenien intensiteettitasoa nostetaan, ja sen vuoksi kuntotreenien ohella koira on käyty pari kertaa tarkistuttamassa läpikotaisin manuaaliterapeutilla/ osteopaatilla. Seuraan muutenkin hyvin tarkasti koiran liikkumista ja olemusta, jotta huomaan ajoissa, jos jotain pientäkin epätasapainoa tai jäykkyyttä on. Tällöin lepuutan mieluummin liikaa kuin treenaan riskillä, en hyppyytä, pyöräilytä tai vedätytä.

4. Kuinka tarkasti suunnittelet treeniaikataulun yleensä ja etenkin jos tiedät arvokisojen olevan tulossa?

Mietin lähinnä, montako kertaa viikossa mitäkin osa-aluetta treenataan (henkilöetsintä, tottis, esineet), ja teen jonkinlaisen hahmotelman muutamasta viikosta eteenpäin. Pyrin myös priorisoimaan treenit niin, että jätän muiden lajien kisoja ja harjoituksia vähemmälle, ja järjestelen omia työ- ja harrastusaikatauluja mahdollisuuksien mukaan niin, että aikaa ja voimavaroja toteuttaa tarvittavat harjoitukset jää riittävästi. Mietin siis myös omaa jaksamista, vireystasoa ja kuntotreenejä siten, että pystyisin antamaan parhaan mahdollisen panoksen koiran kanssa harjoitteluun.

5. Asetatko välitavoitteita? Onko sinulla viikko-ohjelma (esim. näin ja näin monta tottis- jälki-haku ym. treeniä)? Pidätkö päiväkirjaa vai miten pysyt kärryillä treenien edistymisestä ?

Nuoren koiran kanssa välitavoitteet on hyvä olla, ja ne kannattaa myös kirjata ylös. Esim. vuoden välitavoitteet ja vuoden päätavoitteet. Jos kokeneemmalla koiralla haluan kehittää jotakin osa-aluetta, voi sitä varten asettaa välitavoitteen melko yksityiskohtaisestikin, eli esim. jonkun liikeen tietyn osion kohentaminen (esim. noudon vauhti tai haussa pistojen syvyyttä lisää).

Viikko-ohjelmassa kokeneen koiran kanssa riittävä frekvenssi meille on ollut 1 x hakua, 1 x esineitä ja 1-2 x tottista koekaudella. Kun treenit suunnitellaan ja järjestetään ajatuksella, ja pyritään järjestämään niin, että sekä koira että ohjaaja ovat parhaassa vireystilassa, ei ole välttämättä tarvetta treenata useammin.

6. Millaiselta treeniohjelmanne näyttää muutama kuukausi ennen kisoja? Mitä se sisältää määrällisesti, millaisia asioita treenaatte?

Keskitytään yleiskunnon ylläpitämiseen ja monipuolisuuteen. Lajitreenejä ei tällöinkään ole useammin kuin 1-2 kertaa viikossa. Täytyy myöntää, että allekirjoittaneen laiskuuden vuoksi tottikseen ja esineisiin voi välillä huomaamatta tulla pitkiäkin, useiden viikkojen treenitaukoja.

7. Entä pari viikkoa ennen? Muuttuvatko treenit jollain tavalla?

Tässä vaiheessa teen sitten melko tarkan suunnitelman, mitä tehdään minäkin päivänä, mietin myös ruokintaa siten, että esim. hakutreeniä edeltävänä päivänä en syötä mitään erikoista tai vaikeasti sulavaa ruokaa tms.. Mietin myös mitä asiaa treenaan milläkin kerralla ja miksi. Tottiksen treenaaminen monesti tiivistyy n. 3 vk ennen tulevaa koetta. Harjoittelen mieluiten lyhyinä innostavina pätkinä kuin teen koko kaaviota. Kaikilla osa-alueilla etenkin koekauden alussa, n. 3-4 vk ennen ensimmäistä koetta, teen jonkinlaisen "tasontarkastuksen" eli vähän vaativamman ja koemaisen mielellään koiralle oikeasti vaikean (koetilannetta vaativamman) treenin maastolajeissa. Katsotaan siinä, mitä osa-alueita olisi hyvä lähiviikkoina painottaa harjoittelussa. Sen jälkeen pyrin pitämään joka treenissä jonkin tavoitteen tai teeman erityisesti henkilöetsinnässä. Eli hion tarpeelliset palat kuntoon, jotta koepäivänä koira olisi parhaassa vireessä.

8. Harjoitteletko koiraasi kisakaavaan? Kuinka paljon teet ns. kokeenomaisia treenejä?

Tottiksessa en meinaa muistaa, että koemaisiakin harjoituksia pitäisi välillä tehdä. Ja harjoitella ihan kentälle tuloa ja vireen nostoa. Liikaa tulee harjoiteltua yksin, vain siinä muun harrastamisen sivussa.

Henkilöetsinnässä olen oppinut, että kannattaa tehdä jo pennun kanssa harjoituksissakin koemaiset rutiinit selviksi, lähtien siitä kun koira otetaan ulos autosta treeneihin, aina tuomarin kättelyyn ja ohjaajan käytökseen radalla. Asiat tehdään siis mahdollisimman samalla tavalla kuin kokeessakin. Tämä helpottaa koiraa virittäytymään oikealla tavalla sitten aikanaan koesuoritukseen ja se helpottaa myös omaa jännitystä, kun tietää miten asiat on aina tehty ja tehdään kokeessakin.

9. Oletko jollain muulla tavalla ottanut huomioon treeneissä arvokisojen ympäristön? (esim. odottelut, hälyn, kuulutukset ym. häiriön) Onko arvokisojen ympäristö aiheuttanut teille haasteita tai yllätyksiä?

Ei olla tehty erityisiä valmisteluita tämän suhteen. Yllätyksiä ei ole tullut, lähinnä johtuen siitä, että esim. Miska on erittäin äänivarma, sillä on monesta lajista ja erilaisista häiriöistä kokemusta tähän ikään mennessä.

10. Onko omassa lajissasi joku osa-alue, mikä vaatii teiltä erityistä treeniä? Mitkä ovat koirasi vahvuudet ja mahdolliset heikkoudet?

Meidän heikkous henkilöetsinnässä ovat yliheitot, joita tosin kansallisissa kokeissa ei ole välttämätöntä tehdä, ellei halua. Yliheitoissa Miska kuumuu liikaa, ja sen keskittyminen hajoaa, mikä näyttäytyy mm. äänenkäyttönä. Samanlaista piirrettä on esiintynyt sen suvun muissakin hakukoirissa. Olen kuitenkin jossain määrin harkitusti pyrkinyt harjoittelemaan yliheittoja, ne sopivat Miskalle lähinnä silloin, kun se on radan lopussa jo väsynyt, ja malttaa keskittyä olennaiseen.

Vahvuutena koiralla on suuri motivaatio, voimakas laumavietti ja palkkautuminen myös sosiaalisella palkalla. Lisäksi se palkkautuu osittain ihan siitä, että saa haukkua maalimiestä luvan kanssa. Se siis rakastaa haukkumista. Heikkoutena on niin ikään äänenkäyttö, eli erityisesti radan alussa ensimmäisillä pistoilla se haukahtelee jonkin verran juostessaan, pahimmillaan saattaa unohtaa olennaisen eli nenänkäytön. Tämä yleensä korjaantuu noin kahden lähetyksen jälkeen, mutta etukulmien kanssa saa radalla olla tarkkana, että koira todella on tarkistanut ne, eikä vain juossut "hömpsöttelemässä" ja kiekumassa kulman tienoilla.

11. Miten valmistaudut päivää paria ennen arvokisaa? Hiotko vielä joitakin liikkeitä vai saako koira olla levossa?

Tälle nykyiselle kisakoiralleni ei sovi lepo, vaan pari päivää ennen koetta voi hyvin tehdä vielä virittelytreenejä jokaisella osa-alueella. Lisäksi (poiketen varmaan suurimmasta osasta hakukoiria) Miska tarvitsee edellisenä päivänä ja mielellään vielä kisa-aamunakin riittävän rankan pyörälenkin, jossa saa päästellä enimmät höyryt ja käyttää ääntään. Tällöin sen on helpompi keskittyä nenätyöskentelyyn. Samalla tietenkin pitää varoa rasittamasta koiraa liikaa ja "hapottamasta" lihaksia, eli on löydettävä tasapainotila, jossa koiran fyysinen suorituskyky ja psyykkinen viretila ovat koesuoritusta ajatellen optimaaliset.

12. Entä ravinto ja nesteytys tai koiran fysiikan huolto - tapahtuuko niissä jotain poikkeavaa kisan lähestyessä?

Hakukoetta edeltävinä parina päivänä yritän muistaa, etten ruoki koiraa liian raskaasti tai anna uusia erikoisia ruokalajeja. Nesteytykseen kiinnitän huomiota erityisesti aina siinä vaiheessa, kun lämpötila nousee yli +15*C:een hakumaastossa. Elektrolyyttivalmisteita on käytetty jonkin verran helteillä.

13. Mitä pyrit ottamaan huomioon matkustaessa kisapaikalle? (kotimaassa tai ulkomaille)

Jos matka kisapaikalle on pitkä, pyrin saapumaan jo edellisenä päivänä, jotta saamme levätä kunnolla kilpailua edeltävän yön. Kun koira on tottunut matkustamaan autossa, se todennäköisesti pystyy hyvin rentoutumaan automatkallakin, ohjaaja välttämättä ei niin hyvin.

14. Mitä tapahtuu kisapäivänä (päivinä)? Onko sinulla tiettyjä rutiineja, joita teet? Miten valmistelet koirasi ja itsesi tulevaan suoritukseen? Entä miten pidät huolta koiran hyvinvoinnista ja vireestä kisan aikana?

Kilpailuaamun rutiineihin kuuluu herääminen hyvissä ajoin hitaasti ja rauhassa, en pidä äkkilähdöistä. Kevyt aamiainen itselle ja muutaman kilometrin lenkki koiralle.

Koira saa ateriansa vasta koesuorituksen jälkeen. Pakkaan mukaan samat tavarat ja koiran palkat kuin treeneihinkin, eli asiat tehdään tässäkin kohtaa samoin kuin harjoituksiin lähtiessä. Koiran hyvinvoinnissa huolehtimisessa kisan aikana lienee oleellisinta, että sille järjestetään sopivan viileä /lämmin ja rauhallinen lepopaikka, jotta se olisi odotusten aikana mahdollisimman rentoutuneessa tilassa. Oman vuoron lähestyessä koira lämmitellään ja verrytellään hyvin, ja juuri ennen omaa vuoroa nostatetaan vire osasuoritukselle sopivalle tasolle tietyin rutiinein. Esim. esine-etsintään on oma virittelyrutiininsa ja henkilöetsintään omansa.

15. Mikä arvokisoihin valmistautumisessa on haasteellisinta? Esimerkiksi yleisurheilussa puhutaan kuntohuipun saavuttamisesta ja osumisesta kisa-aikaan. Kuinka tarkasti koiraurheilussa voi ajoittaa vastaavaa ns. kuntohuippua arvokisojen ajankohtaan?

Koiraurheilussa yksi rajoite on mielestäni se, että työ häiritsee useimmilla meistä harrastusta. Jos voisi koiraurheilla ammattimaisesti, kuntohuipun saavuttaminen oikealla hetkellä olisi hiukan helpompaa. Olen huomannut, että koiraurheilussa on mahdollista saavuttaa melko hyvä suoritusvarmuus ja kuntohuippu oikealla hetkellä, mikäli omaa arkea pystyy järjestelemään niin, että lajille on riittävästi aikaa ja voimavaroja käytettävissä.

16. Entä mikä on itse arvokisasuorituksen aikana haasteellisinta? Nautitko kisaamisesta? Jännitätkö? Tuoko arvokisa tilanteeseen erityistä painetta? Jos, niin miten pidät hermosi kurissa?

Haasteellisinta on se, kun arvokilpailut ovat usean päivän mittaiset, ja jokaiselle päivälle ja osasuoritukselle pitää löytää aina uudestaan paras mahdollinen viretila niin itselle kuin koirallekin. Päivät ovat pitkiä, joudutaan odottelemaan tunteja omaa vuoroa, kisajännitys rasittaa mieltä ja kehoa, ja väsymyskin saattaa painaa. Itse alan jännittää noin viikkoa ennen koetta (olipa sitten kyseessä kyläkisa tai arvokilpailu), ja mielessä laukkaavat erilaiset kauhuskenaariot siitä, mikä kaikki voisi tällä kertaa mennä pieleen. Tässä vaiheessa on tärkeää hallita ne työkalut, joilla oma jännitys lievittyy. Itselläni esimerkiksi liikunta, rentoutusharjoitukset, kirjoittaminen ja riittävä uni tuovat avun. Jos ajatukset laukkaavat aina vain liiaksi tulevan kokeen ympärillä, on hyvä istua vaikka kerran päivässä alas, ja käydä kaikessa rauhassa mielessään läpi koesuoritus alusta loppuun eri osa-alueineen. Lisäksi voi kirjoittaa paperille asioita, jotka jännittävät ja miettiä, mikä niissä pelottaa, ja onko pelko realistinen. Toisaalta kannattaa samalla muistella sitä, missä kaikessa onkaa aiemmilla kerroilla onnistuttu hyvin. Itse koen kirjoittamisen sikäli hyväksi, että kirjoitettuani asiat paperille, ne samalla lakkaavat pyörimästä mielessä.

17. Oletko tehnyt joskus kisoihin valmistautumisessa virheitä? Kerro esimerkki, mitä silloin tapahtui?

Olen tehnyt virheitä. Mm. kertaalleen olen edellisenä päivänä antanut koiralle vääränlaista ruokaa, jolloin sen olotila koesuorituksessa oli epämukava. Joskus olen nesteyttänyt koiraa helteillä liikaakin, niin että sen on ollut pakko nostaa jalkaa kesken suorituksen. Olen myös toistuvasti unohtanut oman koirani erikoisuuden, eli se tarvitsee varhain koeaamuna kunnollisen ja tarpeeksi rasittavan lenkin, jotta ylimääräinen energia ei purkaudu maasto-osioissa holtittomana rallaamisena.

18. Millaiseen suoritusvarmuuteen koiraurheilussa voi hyvällä valmistautumisella ylipäänsä päästä?

Suoritusvarmuus on mielestäni mahdollista saavuttaa siten, että koira toimii koetilanteessa pääasiassa yhtä hyvin kuin harjoituksissakin. Tässä auttavat ohjaajan koemaisen käytöksen ja kilpailurutiinien yhdistäminen treenitilanteeseen. Maastolajeissa olosuhteilla ja tuulilla on kuitenkin vaikutuksensa, ja hyvälläkin hakukoiralla voi joskus jäädä maalimies etukulmaan, ellei ohjaaja esim. huomaa takatuulta, ja tällöin ei käytännössä sitten tulostakaan saa.

Suoritusvarmuuteen auttaa myös koiran tunteminen ja sen olotilojen kuulostelu, eli puolikuntoista tai jotenkin oudosti käyttäytyvää koiraa ei kannata viedä kokeeseen ollenkaan, omaan intuitiioon ja tuntemukseen kannattaa luottaa, jos tuntuu että koiralla ei ole nyt kaikki kunnossa. Epämiellyttäviä koekokemuksia ei varmaan kukaan koiralleen toivo. Kokeissa käymisestä pitäisi jäädä hyvä mieli molemmille.

Suomen maajoukkueessa: NOM 2014 :)

2014-11-18T17:49:00+02:00

kuva (c) E.Noppari

Palveluskoiraliitto valitsi Suomen maajoukkueen koirakot Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin eli NOM:iin SM-kisojen menestyksen perusteella. Kuhunkin lajiin (haku, jälki, viesti, suojelu, opastus) valittiin kolme koirakkoa. Maajoukkue-edustus oli meille suuri kunnia, ja samalla historiallinen tapaus. Onhan Miska ensimmäinen NOM:ssa nähty mudi kautta aikain. Haussa edustivat meidän lisäksi SM-hopeamitalistit Tanja & Laku sekä pronssimitalistit Kaarina & Hiski.

Suomen joukkue kokonaisuudessaan. (c) Elina Noppari.

Kilpailut järjestettiin Jämijärven maastoissa 19.-21.9.2014. Saavuimme paikalle perjantaina aamupäivällä, jolloin oli joukkueen ensimmäinen kokoontuminen Jämi-areenalla. Joukkueenjohtajana toimi Reija Nieminen (mm. Haamuja tuulessa -hakukirjan kirjoittaja), joka hoiti hommansa hienosti alusta loppuun asti. Reijalla onkin runsaasti kisakokemusta NOM:eista, sillä hän ja koiransa Ara ovat päässeet kahdesti mitaleille haun pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa: Parivaljakolla on plakkarissa NOM-hopea 2010 ja NOM-pronssi 2007, minkä lisäksi SM-hausta on mitaleita iso liuta: SM-kulta 2010, SM-pronssi 2007, 2009, 2011. Näiden lisäksi vielä pelastushaun Suomen mestaruus 2012.

Perjantaina saimme joukkueen edustusasut sekä kisapassit, ja sen jälkeen oli koirien eläinlääkärintarkastus sekä luonteen tarkastus. Iltapäivällä alkoivat avajaisjuhlallisuudet, joihin kuului avajaiskulkue Jämi-areenalle, juhlapuheita ja sen sellaista. Tämän jälkeen oli pari tuntia aikaa käydä majoituspaikassamme, joka oli n. 10 km päässä kisakeskuksesta, Kuninkaanlähteellä. Oikein viihtyisä pieni hotelli rauhallisella sijainnilla, minulla ja Miskalla oli oma huone ja ruhtinaallisesti tilaa. Kyllä siellä kelpasi levätä kisapäivän päätteeksi.

Eläinlääkärin tarkastus (kuva Reija Nieminen) ja avajaisten leikkihuumaa (c) Elina Noppari

Illan päätteeksi oli vielä maukas ystävyysillallinen kisakeskuksessa. Eri maiden joukkueet tosin istuivat melko tiiviisti omissa porukoissaan pitkien pöytien äärellä, eikä kukaan kovin innokkaasti pyrkinyt seurustelemaan yli kansallisuusrajojen, vaikka tunnelma muuten olikin rennon humoristinen. Liekö ollut kisajännitystä, naapurikateutta vai silkkaa uhoa ilmassa ennen ensimmäistä varsinaista kilpailupäivää. Aiemmin päivällä olin kyllä tullut jutustelleeksi niin ruotsalaisten, norjalaisten kuin tanskalaistenkin kanssa, nimittäin Miska herätti ulkonäöllään suurta kiinnostusta ja innostustakin kanssakilpailijoissa, ja moni tuli kyselemään sen rotua. Mudi-PR:ääkin siis tehtiin. Vastaanotto ja reaktiot mudi-otuksen näkemiseen olivat varsin positiivisia. Useimmat ihmiset kun tuntuvat ilahtuvan nähdessään harvinaisempia rotuja palveluskoirien arvokilpailuissa.

Tottis-strategiaa suunnittelemassa Reijan johdolla :)

Lauantaina 20.9. aamu valkeni pilvisenä ja sumuisena. Hakukoirat oli jaettu kolmeen ryhmään siten, että jokaisessa ryhmässä oli yhteensä 4 koirakkoa, yksi kustakin maasta. Miskalla ja minulla oli ensimmäisenä vuorossa esine-etsintä, joka tapahtui kisakeskuksen viereisellä laakealla hiekkaisella rinteellä, josta osa oli pienten kuusten peittämää. Kansallisista kokeista NOM:n esine-etsintä eroaa siten, että etsittäviä esineitä on kolmen sijasta neljä, ja alueen koko on sama kuin kansallisissa ( 50 x 50 m) ja samoin käytettävissä oleva aika ( 5 min). Miska työskenteli hienosti ja kävi silminnäkijöidenkin mukaan läpi koko alueen. Se ehtikin löytää 3 esinettä neljästä. Lähiesine jäi, olin kuulemma kutsunut koiran pois kun se näytti olevan hajulla. Arvosanat NOM:ssa annetaan kouluarvosanoin, eli hyväksytty tulos on 5-10. Saimme arvosanan 7, josta kertyi 56 pistettä (esine-etsinnän kerroin on 8). Miskan esine-tulos oli itseasiassa paras kaikista Suomen koirakoista, sillä suomalaiset jälki- ja viestikoiratkaan eivät nostaneet kuin 0-3 esinettä kukin.

Esineiden jälkeen oli vähän taukoa, ja sitten päästiin Miskan kanssa asian ytimeen, eli henkilöetsintä-osuuteen. NOM:ssa hakurata on 400 m pitkä (kansallisissa 300 m) ja tämä erityispitkä 400 m rata suoritetaan kahtena peräkkäisenä päivänä. Tehtävästä suorituminen jo sinällään vaatii koiralta erinomaista kestävyyttä ja motivaatiota. Miska vaikutti ennen radalle lähtöä olevan ihan oma itsensä, enkä osannut aavistella mitään. Noin 50-100 metriä edettyämme huomasin kuitenkin, että kaikki ei ole kunnossa. Voi olla, että Miskalla oli närästystä tai jotain muuta vatsavaivaa, sillä se läähätti kuin maratonin juosseena jo ensimmäisen 100 m jälkeen, ja 200 metrissä se täysin vastoin tapojaan ei olisi halunnut lähteä pistolle, vaan heittäytyi keskilinjalle lepäämään. Vaikka keli, ilman lämpötila ja olosuhteet olivat kohdallaan, maasto tasaista jne. Olin huolissani ja ymmälläni koiran tilasta, annoin sen vähän levätä ja koitin tunnustella, onko sillä joku paikka kipeänä. Yritin tukea ja kannustaa sitä parhaani mukaan. Jatkoimme siis kuitenkin, ja menihän se rata loppuun asti joten kuten. Tässä nyt näkyi koiran fyysinen kovuus ja työmoraali, eli se teki vaikka ei ilmeisestikään ollut sille helppoa tänään. Kaikki 3 maalimiestä löytyivät ongelmitta, kaksi ensimmäistä ilmaisua olisivat voineet mielestäni olla paremmat, mutta viimeinen oli erinomainen. Aikaa kului n. 18 minuuttia (käytettävissä 25 min).

Tuomareiden arviota kuulemassa radalla.

Tuomarit olivat norjalainen ja ruotsalainen, ja siihen nähden miten huonosti oli mennyt, arvosana oli mielestäni varsin hyvä. Ettei vain olisi tullut säälipisteitä tälle oudolle mustalle otukselle, ihmettelin. Saimme siis arvosanan 7. Kerroin on 26, kertyi tästä 182/260 p. Radalta poistuttuamme oma jännitys ja pettymys purkautui sitten hetkellisesti harmistuksen kyynelinä. Pelkäsin että koiralla ei ole kaikki kunnossa ja olo oli hämmentynyt. Samalla olin kuitenkin hyvin kiitollinen pikku Miskalle, joka oli aivan varmasti tehnyt urhoollisesti parhaansa.

Illalla oli jälleen gaalaillallinen, ja juhlistettiin hiukan myös joukkueenjohtajan synttäreitä. Rennoissa tunnelmissa ja mukavien joukkuetovereiden ansiosta paha mielenikin oli nopeasti tiessään. Miskakin vaikutti voivan ihan hyvin, jätin sen lepäämään ja keräämään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

Kauniissa maalaismaisemissa matkalla yöpymispaikasta kisakeskukseen

21.9. sunnuntaina sumu oli vielä sakeaa klo 6:45, kun kokoonnuimme Jämi-keskuksen edustalla. Siitä lähdettiin autoletkassa ajelemaan muutaman km päähän hakumaastoihin. Oli siis vuorossa toinen 400 m hakurata. Kaikeksi helpotuksekseni Miska oli nyt ihan oma itsensä. Maalimiehet löytyivät 200 m, 300 m ja 400 m kohdalta. Iloitsimme Miskan kanssa molemmat täysillä pitkästä hakuradasta upeissa maastoissa, joissa näkyvyys oli pääosin erinomainen ja koiran työskentelyä oli nautinto seurata. Suoritus onnistui omaan tasoomme nähden kohtuullisesti, ja tästä saatoin olla tyytyväinen. Vaikka tänään meni paremmin, olivat tuomarit tiukempia (suomalainen ja tanskalainen), ja arvosanaksi tuli vain 6 (yhteensä 156/260 p). Tuomarit pitivät enemmän äänetöntä ja eleetöntä risteilyä ja yliheittoja harjoittaneista norjalais- ja ruotsalaiskoirakoista, ja olihan se todella kauniin näköistä. Yksi NOM:ien ehkä vähän kyseenalainen erikoisuus oli se, että jos koira esitti täydellisen kaunista laatikkoristeilyä, niin vaikka se ei löytänyt kaikkia maalimiehiä, se saattoi saada paremman arvosanan kuin koira, joka löysi kaikki 3 maalimiestä. Itse olin katsomassa, kun esim. ruotsalainen koirakko sai arvosanan 7, vaikka viimeinen mh jäi löytymättä.

Tottiksessa Otettiin perjantai-iltana haku-tiimin kanssa vähän viimeistelytreeniä umpparipiiloilla ;)

Viimeisenä osasuorituksena sunnuntaina klo 13:00 minulla ja Miskalla oli vielä tottelevaisuus-osuus. NOM:n tottis on tyystin erilainen kuin kansallisten pk-kokeiden tottis. Liikkeinä ovat vain paikallamakuu ryhmässä ohjaajat näkösuojassa, seuraaminen, liikkestä maahanmeno ja seisominen, luoksetulo, tasamaanouto (2 kg). Liikkeenohjaaja huutelee ohjeita (esim. seuruun käännökset, tempon muutokset ja pysähdykset), toisin kuin pk-kokeissa. Kukin liike arvosteltiin jälleen kouluarvosanoin. Saimme lähinnä 9 ja 10 arvosanoja, yhteensä 74.75/ 80 p.

Yhteispistemäärämme oli 468,75/ 680, ja sijoitus 10. NOM-kymppikerhoon siis päästiin ! :D

Parannettavaa jäi omaan tasoommekin nähden, mutta harmiteltavaa ei, sillä onhan normaalia, että aina ei sitä maksimaalista täydellistä suoritusta saa ajoitettua kilpailupäivään. Tottis ja esineet menivät putkeen, olen niihin oikein tyytyväinen. Ja henkilöetsinnässä koira suoritti 2 x 400 m radan onnistuen löytäämään kaikki maalimiehet. Tästä voi olla todella ylpeä. Hieno Miska :)

Yhteenveto

OIi jännittävää päästä kokeilemaan vähän rajojamme ja huomata, että koira pystyy tarvittaessa työskentelemään pitkän 400 m radan kahtena peräkkäisenä päivänä, ilman palkkaa, hyvällä motivaatiolla, ongelmitta. Meidän suorituskyvyn rajat eivät siis tulleet vielä vastaan. Lisäksi itselleni yksi reissun ehdoton kohokohta oli, kun pääsin sunnuntaina seuraamaan oman vuoromme jälkeen hakuradalle muiden pohjoismaisten koirakoiden suorituksia. Oli mielenkiintoista nähdä, miten Ruotsin ja Norjan tyyli eroaa suomalaisesta. Osallistuminen hakukoirakkona näihin mittelöihin oli minulle avartava ja inspiroiva kokemus, ja innostus jatkaa lajin parissa sai vain lisää tulta alleen.

Kilpailujen järjestelyt toimivat niin hyvin, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Todella ylpeitä voimme olla suomalaisina, että meillä pystyttiin näin hienot kisat järjestämään. Tästä voivat toivottavasti muut pohjoismaat ottaa mallia jatkossa. Kiitokset koko NOM 2014 -kilpailuorganisaatiolle.

NOM 2014 haku/ search/ sök TULOKSET

Koutsin kertomaa

2014-09-26T10:24:00+03:00

Julkaisen tässä blogissa nyt Terhi Multamäen kirjoituksen, joka on ilmestynyt Helsingin Palveluskoiraharrastajien jäsenlehdessä 3/2014.

Juttu käsittelee siis "Valmentajan näkökulmasta" meitä Terhin koutsattavia, SM-mitalisteja (myös EK:n SM hopeaa ja pronssia voittaneita Ullaa ja Primaa, mutta tähän olen liittänyt vain Miskaan liittyvän osion). Jutusta tulee hyvin esille se, miten Terhi on osannut ratkoa meidänkin kohdalta ongelmat, joita moni muu haku-kouluttaja vaikutti pitävän mahdottomina esteinä etenemisellemme, ja miten lopulta nimenomaan Terhi sai minut uskomaan Miskaan hakukoirana ja palveluskoirana sen viettialueiden puutteista huolimatta. Minun ja Miskan yhteistyön polku oli aluksi kivikkoinen, ja sitäkin hienommalta tuntuu tänä päivänä kun ollaan Miskan kanssa löydetty saumaton ja lämmin yhteisymmärrys kaikessa, ollaan tiimi jonka tekemisestä näkyy uskoakseni ulospäinkin ilo ja rakkaus yhteiseen puuhasteluun.

- Niille jotka eivät tiedä alun vaikeuksistamme kerrottakoon vielä, että ensimmäiset 2 vuotta Miskan kanssa olivat aika vaikeita monella tapaa, koska Miska on ollut niin erityyppinen koira (ohjaajaherkkä, helposti paineistuva jne.) kuin mihin olin tottunut. Lisäksi koiran äänenkäyttö kaikissa tilanteissa oli minulle uutta ja harmitti. Lopulta päätin hyväksyä Miskan ihan sellaisena kuin se on. Ja olen joutunut "puolustamaan" sitä sittemmin monissa tilanteissa, joissa kouluttajat ovat kauhistelleet ja pyöritelleet silmiä, että "eihän tuollaisesta mölytoosasta" tai "vietittömästä" koirasta ole pk-lajeihin. Olen myös tietoisesti halunnut välttää sellaisia koulutuksia, joissa Miskan erityispiirteitä ei ymmärretä ja huomio menee liikaa sen vikojen päivittelyyn. Koska tietyt ominaisuudet nyt vain ovat koirassa ja sillä siisti, enkä halua lähteä kiistelemään siitä, voiko tai pitäisikö niitä väkisin kitkeä pois. Haluan säilyttää ennen kaikkea ILON tekemisessä :)

Kuvassa Terhi ja Miska neuvottelevat v. 2012 yhteisistä tavoitteista, ja siitä miten saadaan Minna uskomaan Miskaan.

KOUTSIN KERTOMAA

( Terhi Multamäki, julkaistu HPH ry:n jäsenlehdessä 3/2014. )

>> Miskan, joka on edesmenneiden mudi-urosteni Jorin ja Sulon jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, näin ensimmäisen kerran jo ennen luovutusikää, kun olin sitä Minnan mukana valitsemassa. Miska on haku-mudi jo neljännessä polvessa.

Haun treenaamisen Miska ja Minna aloittivat toisessa ryhmässä, mutta siirtyivät minun ryhmääni vuonna 2010 Miskan ollessa n. vuoden ikäinen. Muistan elävästi ensimmäisen treenin, kun pyysin Minnaa tekemään siten, kuin he olivat aikaisemmin treenanneet. Koirakko lähti hakemaan hajua piiloutuneesta maalihenkilöstä ja sen saatuaan he juoksentelivat kovalla kiireellä takaisin keskilinjalle Miska haukkuen ja räksyttäen innosta. Apua ! Näinkin jo heti sieluni silmin toisinnon omasta ekasta hakukoirastani, Jorista, eli erinomaisesta, mutta täysin holtittomasta hakumudista, joka huutaa ohjaajalleen keskilinjalla kitapurjeet väpättäen... Onneksi Minna kuitenkin uskoi minua, luotti kokemukseeni ja lopetti koiransa kanssa hillumisen metsässä. Sen koommin Miskalle ei ole hajuhakuja tehty, eikä ole kyllä tarvinnutkaan. Miska osoittautui alusta lähtien erittäin lahjakkaaksi hakukoiraksi, ja Minna "tottelevaiseksi valmennettavaksi ja hyväksi maalihenkilöksi. Minna pyrki yleensä toimimaan keskilinjalla kuten neuvoin, jolloin myös Miska oppi nopeasti ja toimi hyvin.

Ehkä suurin haaste Miskan koulutuksessa on ollut saada Minna uskomaan, kuinka lahjakas hakukoira Miska on ja saada Minna luottamaan Miskaan kaikissa tilanteissa. Ensimmäistä hakukoiraansa rakentavan ohjaajan on välillä ollut vaikea nähdä metsää puilta, mutta lopulta aina koirakko on päätynyt vaikeuksien kautta voittoon. Miskalla on hieman puutteita saalisvietissä ja taistelutahdossa, ja jossain vaiheessa Minna meinasi jäädä kiinni näihin puutteisiin. Miskalla on kuitenkin erinomainen paimennusvietti, työskentelyinto ja -moraali, sekä aivan pettämätön nenä ja vauhtia kuin pienessä junassa. Kun Minna hyväksyi koiransa puutteet ja ymmärsi sen vahvuudet, ja ymmärsi myös sen, että ollakseen huippuluokan hakukoira, koiran ei tarvitse olla "saalishullu taistelukone", alkoi parin yhteistyö sujua aivan uudella tasolla.

Jossain vaiheessa koulutusta Miska alkoi tehdä niin, että se innoissaan haukkui juostessaan pistolla kaikki piilon näköiset kohteet, ennen kuin oli edes haistanut, oliko siellä maalihenkilö vai ei. Tämä ongelma ratkesi sillä, että maalihenkilöt kätkeytyivät maastoverkkojen alle "keskelle ei mitään". He eivät saaneet olla lähelläkään mitään piilon näköistä (kivi, kanto, puu, pensas, tms.). Melko nopeasti Miska lakkasi turhan haukkumisen ja alkoi käyttää kunnolla nenäänsä, kun sen mielestä potentiaalisissa piiloissa ei ollutkaan ketään. Miskan ilmaisu on aina ollut omaa luokkaansa, sillä Miska rakastaa omaa ääntään - joskus vähän liiankin kanssa, eli ensimmäisillä pistoilla voi tulla innosta johtuvaa haukahtelua. Oikea ilmaisu ja intohaukahdukset kuitenkin eroavat toisistaan selvästi, joten erehtymisen mahdollisuutta ei ole. Miska on nykyään niin taitava etsijä, että emme enää onnistu tekemään sille tarpeeksi vaikeita ratoja ja piiloja, vaikka kuinka yritämme. Miska saikin lisänimen Hakukone eli Google.

SM-kisoissa juhlistimme heti tuoreeltaan mitalisteja kuohuviinillä ja seuraavissa hakutreeneissä saimme nauttia uskomattoman hienosta mitalikakusta, ym:sta herkuista. Myöhemmin syksyllä toivottavasti saamme vielä fiilistellä saavutusta hakuryhmän kesken mitalijuhlissa, joissa toivottavasti saamme juhlia myös Miskan käyttövalioitumista. SM-kisoissa Miska jäi vain puolen pisteen päähän kolmannesta 1-tuloksesta ja käyttövalioitumisesta. Ehkäpä pääsemme juhlimaan myös syyskuussa pidettävien Pohjoismaiden mestaruuskisojen mitalistia... Onneksi Miskalle ja Minnalle jäi vielä jotain saavutettavaakin Suomenmestaruuden jälkeen :-).

On ollut todella hienoa päästä osalliseksi mestaruuskisojen tunnelmaan koulutettavien kautta (toim. huom. Terhin toinen valmennettava koirakko Ulla ja Prima voittivat etesintäkokeessa SM-hopeaa 2014 ja ovat aiemmin saavuttaneet Terhin valmennuksessa myös SM-pronssia), kun viimeksi vuonna 2008 olen itse päässyt niihin osallistumaan. Treeneihin ja tavoitteisiin sitoutuneet ohjaajat, ja upeat koirat ovat motivoivia koulutettavia. Vaikka välillä väsymys ja turhautuminen iskevät, eikä aina ole välttynyt eripuraltakaan, niin tällaiset saavutukset potkivat taas uutta intoa koutsiin. Yhteistyössä on voimaa; ilman hakuryhmään sitoutuneita ja pyyteettömästi treenikavereiden koiria harjoittavia hakuharrastajia tällaiset saavutukset eivät olisi mahdollisia. Joten "kuuliaisten" oppilaiden Minnan ja Ullan lisäksi, haluan kiittää jokaista, joka on omalta osaltaan ollut auttamassa näiden SM-mitalistien saavuttamisessa ! <<

Terhi Multamäki

(Kirjoittaja on osallistunut hakukokeisiin vuodesta 1992, jälkikokeisiin vuodesta 1996 ja etsintäkokeisiin vuodesta 1997 lähtien neljän eri mudin kanssa, joista kolme on saavuttanut käyttövalion arvon. Kilpailuista saavutuksina on SM-hopea hakukokeesta vuodelta 1998, kolme piirinmestaruutta jälkikokeesta ja kolme piirinmestaruutta etsintäkokeesta. Toiminut hakukouluttajana parikymmentä vuotta.)

Temppu ja miten se tehtiin

2014-08-04T11:51:00+03:00

PK-haku SM 2014 tulokset:

1. mudi Takkutukan Rekkamies & Minna Mynttinen, 269.5 p.

2. bpk groenendael Eloisa Pelki & Tanja Kaarakainen, 263 p.

3. bc Tending Lucky One & Kaarina Jaakola, 263 p.

4. bc Tending Overpower & Leea Saarela, 258 p.

5. bokseri Momo's Adrina & Susa Rantamäki, 265.5 p.

kuva: A. Palosaari

Kesällä 2013 saimme Miskan kanssa ensimmäisen tuloksen haun voittajaluokasta, ja tuolloin valmentajamme Terhi totesi kuin itsestään selvyytenä, että "Ensi vuonna tähtäätte sitten SM-kisoihin". Sillä tiellä nyt oltiin. Itsestäni ajatus tuntui utopistiselta ja kaukaiselta, kun en ikinä ole ollut minkään lajin yksilö-SM-kisoissa ja tuntui että tuolla tasolla kisaavat aivan jotkut muut kuin meidän kaltaiset "tavikset". Terhillä on kuitenkin ollut aina kyky nähdä Miskassa ja minussa kaikkien vikojemmekin seasta parhaat ominaisuutemme, on kuin hän olisi nähnyt timantin hiomattoman pinnan alla, ja itse olen vain ihmetellyt, että mitä Terhi oikein näkee, kun aina vaan jaksaa uskoa meihin. 3.8.2014 sitten koitti päivä, jolloin minäkin ymmärsin, mitä Terhi on koko ajan nähnyt meissä. Se mikä juuri Miskassa hakukoirana on erityisen hyvää, pääsi oikeuksiinsa oikeana viikonloppuna oikeassa paikassa.

Kevät 2014

Alkukeväästä saimme loistavan hakuporukkamme ansiosta useita hyviä pitkän radan (200-300 m)henkilöetsintäharjoituksia tehtyä. Koira pysyi terveenä ohimeneviä tassu- ja korvavaivoja lukuunottamatta. Toukokuussa haku-leirillä saimme palautetta kouluttajalta, että Miskan kunnon tulisi olla parempi, vaikka ei se huono ollut kuulemma siinäkään vaiheessa. Mutta kun kyseessä on koira, jolla on pieni taistelutahto, sen pienen puutteen voi kompensoida rakentamalla koiralle erityisen hyvä fyysinen kunto ja suorituskestävyys. Otin ohjeesta vaarin, ja alkoi määrätietoinen kuntotreeni. Vauhtikestävyyttä ja nopeutta ei ollut vaikea harjoitella, kun Miska rakastaa ehkä eniten maailmassa VETÄMISTÄ niin juosten, hiihtäen kuin polkupyörälläkin. Sehän jos mikä on laji, jossa voi säädellä suorituksen tehoa ihan maksimaaliselle tasolle saakka. Näin ollen pidin Miskan kuntoharjoittelusta päiväkirjaa ja merkkasin lenkit, pituudet ja vauhdin ylös kalenteriin. Ajatuksena oli pitää viikottain 2 rankempaa kuntotreeniä (mm. intervalliharjoituksina) ja näiden lisäksi peruskuntoharjoittelua ja lepopäiviä sopivassa suhteessa. Erityisen tarkka olen ollut riittävästä levosta, sillä lepopäivinä tuki-ja liikuntaelimistöön, jänteisiin ja lihaksiin mahdollisesti syntyneet pienet vauriot (lievät rasitusvammat jne) korjaantuvat ja toisaalta levon aikana lihakset ja kunto kasvavat. Tarkistin myös ruokintaa runsasenergisemmäksi ja joitakin lisäravinteita otettiin käyttöön (öljyt, elektrolyytit). Osteopaatilla on käyty nyt 2 kk välein ja olen ollut hyvin iloinen, että mitään pahempia jumeja ei ole Miskalla ollut tänä vuonna, on voitu siis harjoitella täyspainoisesti.

Kaikki vaikutti hyvältä, ja kevään ensimmäiseen hakukokeeseen 10.5.14 lähdimme odotukset korkealla.

Siellä Miska tekikin upean tottiksen, ja hakuradalla sen työskentely oli ehkä parasta ja kauneinta mitä tähän saakka olemme kyenneet kokeissa esittämään, mutta valitettavasti epäedullisten tuuliolojen vuoksi etukulmaan jäi yksi maalihenkilö löytymättä, ja tämän vuoksi tulosta ei saatu. Esine-etsintää ei jääty tekemään ollenkaan, kun tulokseen ei olisi enää ollut kuitenkaan mahdollisuuksia.

Kesä 2014

Seuraava koe oli Espoossa 8.6.2014.

Tällä kertaa tottiksessa sattui sellainen moka, että tavoittelemaani ykköstulokseen (yli 270 p) ei olisi ollut tn. enää mahdollisuutta. Hyppynoudossa otin nimittäin itse kapulan palautuksessa askelen taaksepäin kun koira meinasi pudottaa kapulan, ja tämän takia koko liike meni nollille (= 15 pisteen menetys) ja tottiksen kokonaispistemäärä 73p. Koska tiesin, että meillä on seuraava koe tulossa jo 2 viikon kuluttua, päädyin keskeyttämään eli emme jatkaneet maastoon. Ei siis tulosta tälläkään kertaa.

Kolmanteen kokeeseen lähtiessä oli itsellä kieltämättä hiukan epävarma olo, kun kaksi edellistä koetta oli mennyt epäonnen merkeissä. Koe käytiin 20.6. juhannusaattona Janakkalassa. Tuomareina tottiksessa ja esineissä Ossi Harjula ja henkilöetsinnässä Vesa Häkkinen. Nyt pystyttiin joka osa-alueella näyttämään suunnilleen sitä osaamista millä tasolla ollaan. Tuloksena 272 p. HK3 /ykköstulos. Tottiksesta tiukassa arvostelussa 84/100 (kaikki liikkeet onnistui ok), esineissä 19/30 (2 esinettä nousi, vaikutti siltä että Miska ei tiennyt aluksi onko kyseessä henkilö- vai esine-etsintä, mutta sitten kun hoksasi niin nosti kahdella viimeisellä pistolla 2 esinettä, kolmatta kertaa en ehtinyt enää lähettää kun aika loppui) ja sitten se henkilöetsintä: 169/170 p eli osimoilleen täydellistä työskentelyä.

Juhannuksen ykköstuloksen jälkeen tunnelma oli katossa, koska vuoden 2014 päätavoitteemme tuli saavutettua eli yksi ykköstulos tälle vuodelle. Nyt Miskalla siis puuttuu enää yksi ykköstulos käyttövalion (KVA) arvosta.

Samalla päätös osallistua haun SM-kisoihin vahvistui ja laitoin ilmoittautumisen menemään.

Alkoi valmistautuminen elämämme ensimmäisiin SM-kisoihin. Samoihin aikoihin alkoivat myös ennen näkemättömät helteet ja kuumin heinäkuu 50 vuoteen ! +30*C alkoi olla ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tässä vaiheessa kuntotreenejä ei voinut kuumuuden takia enää ajatella kuin yö- ja aamuhämärissä. Pyrin niitä jatkamaan siinä määrin kuin aikaa ja mahdollisuuksia riitti. Lisäksi koetin tehdä metsälenkkejä, joilla koira saa olla vapaana, käydä välillä uimassa ja säädellä itse vauhtiaan myös päiväsaikaan kun oli kuuma. Tavoitteena oli siis totuttaa koiraa liikkumaan myös kuumassa, mutta kokonaan sen omilla ehdoilla.

Esine-etsintää, henkilöhakua sekä tottista harjoiteltiin helteistä huolimatta koko heinäkuu ehkä aktiivisemmin kuin milloinkaan, ja samalla ihan tietoisesti koiraa siedättäen mahdollisiin helteisiin olosuhteisiin. Toki yli 100-150 metrin hakuratoja ei tässä kuumuudessa juuri voinut ajatella. Treenit jäivätkin pääosin lyhyiksi täsmätreeneiksi (harjoiteltiin esim. ylisyviä etukulmia, palkkaamattomuutta, hallintaa). Vierailimme heinäkuun aikana aivan poikkeuksellisen monessa meille vieraammassa hakuporukassa jotta koira sitten kisoissa olisi motivoitunut ja sillä mielellä, että uudessa paikassa ja uusilta ihmisiltä palkka tulee yhtä todennäköisesti kuin tutussakin porukassa.

Umpipiilojen ilmaisua kävimme kertaalleen erikseen harjoittelemassa raunioradalla.

Lisäksi 11.-13.7. olimme hulvattoman hauskalla mudi-leirillä Tammelassa. Kouluttajana siellä oli Sirpa Tähkä, joka onneksi tunsi mudit hyvin ja osasi suhtautua sopivasti huumorilla meidänkin toilailuihin. Miska myös ymmärsi heti ensimmäisellä kierroksella esitellä näyttävästi kaikki ongelmakohtamme, joten jäi hyvin aikaa pureutua niihin leirin aikana. Erityisesti tältä leiriltä jäi mieleen ohje, että Miskalle kannattaa harjoitella ylisyviä (esim. 70 m) ratoja, koska osaava koira kyllä haistaa jo 30 m syvyydessä, onko 50 metrissä maalihenkilöä vai ei, ja tällä tavoin se on vähän oppinut "lintsaamaan" pistojen syvyydessä. Kouluttaja oli myös sitä mieltä, että Miska on päässyt turhan helpolla eli siltä tulee jatkossa vaatia erityisesti tuota syvälle etenemistä, että maalimiehet eivät löydy helpolla.

PK-SM Tuusulassa 1.-3.8.2014

Lopulta koitti meillä keltanokilla 1.8. perjantai aamupäivä, jolloin palveluskoirien SM-kilpailut alkoivat Tuusulan Jokelan kisakeskuksessa. Päivän aikana oli eläinlääkärintarkastus, tuomarin tarkastus, luoksepäästävyys, tottis-kentän harkat minuuttiaikataululla, sekä avajaiskulkue porilaisten marssin ja kansallishymnin kera.

Itse kilpailusuoritukset alkoivat minun ja Miskan osalta 2.8. lauantai-aamuna klo 6:30 tottelevaisuudella. Tottis onnistui tismalleen meidän oman tason mukaisesti: 83.5 p. Tuomareina olivat Antti Konttinen ja Mika Laaksonen. Arvostelu oli katsojien mukaan tiukkaa. Sijoituksemme tottiksen jälkeen oli 8./31. eli haaveeni oli toteutunut: Karsintaraja ylittyi, ja pääsisimme Miskan kanssa 20 parhaan joukossa kokeilemaan SM-kisojen maastoja !

Paras tottelevaisuuskoirakko haussa oli bordercollie Tending Ace Maker & Minna Vilpponen.

Tottiksen jälkeen käytiin Miskan kanssa ottamassa kotona parin tunnin päikkärit. Iltapäivällä oli sitten meidän esine-etsintä (jossakin Hyvinkään perukoilla), jonka tuomaroi meille Antti Konttinen. Tuomari piti Miskan työskentelystä erittäin paljon, ja kehui sen näyttävän juuri siltä mitä esine-etsintä on parhaimmillaan. Koiran työskentelyhalu ei hiipunut missään vaiheessa vaan se lähti hienosti joka lähetyksellä etsimään. Kävi läpi koko alueen ja nosti löytämänsä esineet heti ja palautti ne kauniin virheettömästi. Kaksi esinettä kolmesta nousi, pisteet 20/30. Kukaan hakukoirakoista ei nostanut kolmea esinettä, joten asemamme esineiden jälkeen olivat hyvät: yhteensä 103.5 p. Johdossa tässä vaiheessa oli Tending Lucky One & Kaarina Jaakola 109 pisteellä, ja meidän kanssa jaetulla toisella sijalla rottweiler Heizelwood Fanto & Saila Heinonen. Kärjessä oli kuitenkin tunkua, sillä heti meidän perässä 103 pisteellä olivat belgianpaimenkoira Eloisa Pelki & Tanja Kaarakainen sekä bc Tending Overpower & Leea Saarela.

3.8. sunnuntai-aamuna klo 6:00 lähdettiin huristelemaan autojonossa ratamestarin johdolla Jokelan rautatieasemalta kohti hakumaastoja. Matkaa oli onneksi vain muutama kilometri. Suoritusnumeromme maastoissa oli 10. joten odottelua ennen henkilöetsintää oli muutaman tunnin verran. Odotellessa Miska sai olla varjossa levossa, olin kastellut sen turkin etenkin vatsan alta, kaulasta, nivusista ja kainaloista, ja sillä oli viilennystakki päällä (toimii muuten hyvin). Nesteytys myös onnistui hyvin, elektrolyyttijauhetta oli sekoitettuna juomaan, ja sain sen juomaan tavallista runsaammin maustamalla vettä herkuilla. Meidän vuoro koitti 10:30 jolloin varjossa lämpötila oli 27*C.

Ennen suoritusta käytin runsaasti aikaa koiran kasteluun läpikotaisin. Olin ottanut vettä mukaan varmaan 20 litraa juottamista ja kastelua varten.

Juuri ennen radalle menoa tuli aika pitkä odottelu, jossa ei tapahtunut mitään, ja koira tiesi että kohta se pääsee radalle. Tässä vaiheessa Miska ehti kasvattaa intoa vähän liiankin kanssa, vaikka näennäisesti makoilikin käskyn alla rauhassa varjossa. Henkilöetsinnän tuomaroi meille Mika Laaksonen. Rata oli profiililtaan rankka, sillä sen vasen puolisko oli keskilinjaan nähden kokonaan hyvin jyrkkää ylämäkeä. Radan oikea puolisko puolestaan oli läpitunkematonta ryteikköä, jossa näkyvyyttä ei juuri ollut. Näissä oloissa eli kovalla helteellä rankalla rataprofiililla vaadittiin siis koiralta äärimmäisen hyvää työskentelymotivaatiota, osaamisen rutiinia, sitkeyttä sekä kuumuuden sietokykyä. Ja ohjaajalta vastaavasti kykyä lukea koiraa ja suhteuttaa vaatimukset sen jaksamisen mukaan. Juotin suorituksen aikana n. 5 kertaa Miskaa ja samalla kastelin vatsan alusta ja annoin sen hengähtää. Missään vaiheessa se ei ollut mitenkään erityisen läkähtyneen oloinen, vaikka toki siitä näki että se joutui antamaan kaikkensa ja oli kuntonsa ja suorituskykynsä ylärajoilla.

Miska lähti joka pistolle vauhdilla ja halukkaasti, ihan loppuun asti vielä 300 metrin kohdallakin. Ja myös kohtisuoraan ylämäkeen rinnettä ylös. Pari kertaa se kokeili josko voisi vähän luistaa, ja yritti tehdä vajaasyvyisen piston, mutta korjasin nämä ja laitoin sen menemään ylös asti ja sehän meni, eikä edes hitaasti vaan lujaa.

Ensimmäinen maalimies löytyi radan oikealta puolelta umpipiilosta ryteiköstä n. 100 m kohdalta. Tässä kohdin ilmaisusta lähti 1 piste, koska haukku pätki melko paljon siihen nähden, mitä Miska normaalisti esittää. Muuten meni hyvin, koira tuli hallintaan sivulle ensimmäisellä käskyllä jne. Toinen maalimies löytyi n. 200 metristä vasemmalta puolelta ylhäältä kallion päältä niin ikään umpipiilosta.

Viimeinen maalimies oli pressun alla radan vasemmalla puolella kallion päällä aivan vasemmassa takakulmassa. Sen Miska löysi hienolla etenemisellä; lähetin n. 260 metrin kohdalta ylämäkeen, josta Miska oli palaamassa 30 m levyisen hienon laatikkopiston tehtyään, mutta n. 30 m ennen keskilinjaa se sai hajun, ja kääntyi vauhdista jyrkästi 150* ympäri, ja eteni viistosti takakulmaan maalimiehelle takaisin mäen päälle.

Tuomari kiitteli arvostelussaan erityisesti hyvää hallintaa keskilinjalla, sitä että koira lähti sinne mihin lähetettiin, ja toisaalta kun se pari kertaa pyrki tekemään vajaan piston eikä edennyt 50 metriin, niin otin ja korjasin sen ja toisella lähettämällä koira aina eteni hyvin ja syvälle ja näin koko alue tuli tutkittua ja maalimiehet löytyivät. Aikaa meillä kului n. 17 minuuttia. Miinuspisteitä lähti paitsi ensimmäisestä ilmaisusta, myös ylimääräisestä äänenkäytöstä radalla :) Miska kun oli lähtiessä erityisen innoissaan, ja tällöin siltä pääsee haukahduksia herkästi. Työskentely kuitenkin parani koko ajan loppua kohden, ja 150 m jälkeen ei enää mitään ylimääräisiä kiekumisia kuulunut. Lisäksi juurikin viimeinen ilmaisu oli kaikkein paras, eli vahva katkeilematon pitkä haukku. Olenkin monesti todennut, että Miska on parhaimmillaan hiukan väsytettynä. Ellei olisi ollut helle, olisin (kuten yleensä ennen kokeita olen tehnyt) tänä aamuna käynyt sen kanssa muutaman kilometrin pyörälenkin, sillä ylimääräiset höyryt päästeltyään se malttaa työskennellä hiljaa:)

Pisteet henkilöetsinnästä 166 / 170, jotka olivat kokeen parhaat. Seuraavaksi paras henkilöetsinnässä oli bokseri uros Flirtin Qorttelin Qurko (162), sitten bpg Eloisa Pelki (160) ja bc Tending Ace Maker (157).

Meidän jälkeen oli vielä n. 10 koirakkoa suorittamatta, joten jännitimme n. klo 15:30 saakka lopputuloksia.

Puolen neljän aikaan iltapäivällä kännykkääni alkoi tulvia viestejä ystäviltä ja tuttavilta: "Huikeaa ! Paljon onnea, voititte kultaa !" Oli ennenkokematon tunne, kun huomasi, miten kaikki elivät mukana voitonhuumassa. Tai oikeammin tuntui että kaikki on vain hyvää unta, enkä oikein uskonut mitalia, saati voittoa todeksi - ennen kuin vasta palkintopallilla !

Kisakeskuksessa olivat vastassa monet tutut ja ystävät. Pitkäaikainen treenikaverimme Ulla ja belgianpaimenkoira Prima saivat hopeaa etsintäkokeessa, ja pääsimme kippistelemään HPH:n porukalla Miskan kultaa ja Priman hopeaa. Marianne oli varannut mukaan kuohuvaa pullollisen. Ihmeelliset ystävät olivat myös ehtineet jo tähän hätään hankkia meille onnentoivotuksiksi lahjoja: Koutsiltamme Terhiltä hieno isänsä taiteilema mudi-kirjeteline, Miskan kasvattajalta Sannalta lampaantalja omalta farmiltaan, ystävältäni Annalta pullo kuohuvaa jne. Suurin lahja oli ehkä se, kun oli niin monta ihmistä meitä kannustamassa niin kisapaikalla kuin kotikatsomoissakin. Tulosten ratkettua oli ilo nähdä, miten monet vieraatkin hakuharrastajat tulivat onnittelemaan ja olivat innoissaan mm. siitä, että voittajaksi selviytyi ei-niin-yleisestä palveluskoirarodusta oleva edustaja, eikä tämänkertaista mitalikolmikkoa osannut kukaan etukäteen arvata. Jokainen kannustava sana ja onnentoivotus koko pitkän viikonlopun aikana lämmitti. Kiitos !

Lopuksi

Otsikon kysymykseen: Miten tämä kaikki oli mahdollista ?

Siihen on helppo vastata: kaiken takana on paitsi onnistunut valmistautuminen, myös mahtavat treenikaverit ja valmentajamme Terhi Multamäki, joka on aina jaksanut uskoa meihin. Etenkin silloin kun on ollut kaikkein vaikeinta ja on tuntunut että tuleekohan mistään mitään, Terhi on saanut asiat näyttämään valoisammalta, palauttanut jalkani maanpinnalle muistuttamalla että koirassani ei ole mitään vikaa ja että pystymme mihin vain, eikä yksi tai kaksi epäonnistunutta treeniä merkitse yhtään mitään. Myöskin ihan joka kerta Terhin ryhmässä treenatessa sieltä on jäänyt sellainen olo, että mulla on upea koira ja se pystyy mihin vain jos vain opettelen ohjaamaan sitä hyvin. On upeaa, kun treeniseurana on ihminen, joka osaa AINA lukea koiraa oikein, eikä lähde päivittelemään, että "miten se nyt noin tekee", vaan on aina osannut selittää miksi koira teki mitenkin, miksi käyttäytyi nyt noin, miksi ei tehnyt niin kuin odotin tai totellut käskyä. Kun joku auttaa ymmärtämään koiraa, niin ei käy niin kuin monesti olen huomannut eri hakuporukoissa vieraillessa, että treenin päätteeksi koiran ohjaajan harmittelee, että "olipa huono treeni".

Meillä on ollut ilo ja onni treenata upeiden ihmisten kanssa läpi Miskan 5 vuotisen taipaleen. Ensimmäisiin hakutreeneihinsä se pääsi 10 vk ikäisenä, joten melko pitkän kokemuksen se jo tätä SM-kultaa voittaessa omasikin.

Erityiset kiitokset haluan esittää seuraaville ihmisille ja ystäville, jotka ovat matkan varrella osallistuneet Miskan haku-kouluttamiseen. Kiitos Terhi, Sannamari, Ulla, Sari H, Kaisa J, Satu, Sara M, Sakke, Heikki, Sara S, Unnu, Marianne, Sonja, Ani, Anna P, Hanna R, Laura R, Maija K, Bigi ja Kukka. Ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista, ikinä.

Kiitos myös kaikille hakuporukoille ja niiden maalimiehille, jossa olemme saaneet vierailla vuosien varrella sekä haku-leirien kouluttajillemme: Erityisesti Marja Uusitalolle ja Mervi Kähöselle sekä Sirpa Tähkälle positiivisesta asenteesta ja vinkeistä. Kiitos myös tottisteluavusta Anna V. Ja omille vanhemmilleni kiitos siitä, että olette aina tarvittaessa auttaneet koirieni hoidossa ja lenkityksessä ja siten tehneet tämän aikaa vievän harrastamisen mahdolliseksi. Sekä tietysti Miskan kasvattajalle Sannalle kiitos tästä ihanasta ystävästä. <3

kuva (c) Mia Lääti